Lasten valokuvailmaisu

Päivi Setälä kuuntelee vastaväittäjän huomautuksia.

Päivi Setälä väitteli reilu kuukausi sitten lasten valokuvailmaisusta. Työn otsikkona on Lapsi kuvan takana. Erityisiä piirteitä lasten valokuvailmaisussa. (Musta Taide, Helsinki 2012) Vastaväittäjänä oli dosentti Tutta Palin Turun yliopistosta ja kustoksena Merja Salo Aalto-yliopistosta.

Setälän työ perustuu pitkähköön tutkimusperiodiin ja pitkään kokemukseen lasten valokuvailmaisun parissa. Tutkimuksen kohteena on 6-7 -vuotiaiden lasten ympäristöaiheiset valokuvat, videotallenteet valokuvatyöpajoista ja lasten keskustelut kuvista ja tutkijan omat havainnoit toiminnan aikana.

Väitöstilaisuudessa pääpaino oli, kuten tapana on, tutkimuksen menetelmälliset kysymykset, se miten kattava aineisto on ja miten luotettavsti sen perusteella käytetyin menetelmin on saatu kiinnostavia tuloksia.

Setälän työ ei anna ehkä kovinkaan paljon teoreettisesti tai menetelmällisesti. Se mikä kuitenkin on käsittääkseni hyvinkin merkityksellistä on hänen pyrkimyksensä sanallistaa ja luoda käsitteistöä lasten ottamien valokuvien piirteiden kuvailuun. Nämä termit ja käsitteet soveltuvat hyvin kaikkiin valokuviin ja auttavat myös havinnollisuudessaan kuvaajia näkemään kuvansa valokuvina.

Setälän termejä ovat suttumat, sattumat ja sommittumat. Erityisiä sommittumia ovat  puuttuma, asettelu, ilamaantuma, taivaantuma ja vastarinta.

Setälä katsoo lasten ottamia kuvia asemoinnin, kuvakoon, kuvakulman, läsnä/poissaolon, rajauksen, huomiopisteen, tarkkuuden ja tunnistettavuuden, valon, värin ja konvention näkökulmasta, mutta merkittävää on, että hän kysyy sitä (lapsi)kuvaajien näkökulmasta, ei-normatiivisesti (paitsi tietysti siinä mielessä, että jo tämä kysyminen lähteet ovat "hyvän" valokuvan traditiossa).

Setälän väitöskirja on yksi naula siihen arkkuun, jossa valokuva nähdään joko "todellisuuden totuudellisena kuvajaisena" tai "tekijän luomuksena". Valokuva on teknis-kultturellinen ilmiö, joka ei alistu helposti todellisuudelle, tekijälle tai edes katsojalle. Vuorovaikutuksellisuus ja tarinallisuus avaavat kuvan. Joskus tarinan alkuna on vain pieni juttu, sana tai vihje.

Hienoa, että lapset ja valokuva saa Setälän työssä äänen myös akateemisessa tutkimuksessa!

Valokuvan transsendentaalisuudesta

Friedrich Schlegelin pyrkimys filosofian ja runouden yhdistämiseen romanttisessa kirjalliuudessa soveltuu myös valokuvan pohdintaan:

Schlegel kirjoittaa: On olemassa runoutta, jolle kaikki kaikessa on ideaalisen ja reaalisen suhde ja jota analogisesti filosofiselle kielenkäytölle pitäisi kutsua transsendentaalirunoudeksi. (...) Sellaista transsendentaalifilosofiaa, joka ei olisi kriittistä ja joka ei esittäisi myös tuottavaa tuotetun ohella ja joka ei transsendentaalisten ajatusten ohella sisältäisi myös transsendentaalisen ajattelun luonnetta, ei pidettäisi arvossa.  (lainaus  Saarinen, Taiteen Elämä ja Kuolema, Kuvataideakatemia, Helsinki 2011, 51 ).

Muutettavat muuttaen voidaan ajatella, että valokuva on aina tuotettu ja siinä vuoidaan nähdä myös sen tuotannon ehdot, kriittisessä "luennassa".  Valokuvassa on itsessään sekä reflektion, että sen peittämisen  elementit. Valokuvan realistisuus (fotorealismi) peittää valokuvan illusorisen luonteen. Valokuvaan on myös hauska soveltaa Schlegelin ajatusta runouden suhdetta vuorokauden valorytmiin:

Nukkuminen ja uneksiminen ovat vajoamista takaisin maan syliin. Ajattelu on valon, ilman, keskipäivän tuotetta. Kaikki runous on siis aamunkoittoa ja iltaruskoa.  (Mt., 62)

ja

Romanttisinta on maan pinta. (Mt.,61)

Valokuvausoppaiden yleinen ohje valokuvaajille on: kuvaa aamulla ja illalla, nuku keskipäivän kovan valon aikaan. Tästäkö johtuu, että valokuvasta on niin vähän ajatelteltua kirjoitusta :-)?

Schlegelin viittaus maan pintaa tuo myös välittömästi Heideggerin maan-taivaan vastakkaisuuden ja vuorottelun näköpiiriin.

Vastakohtaisuus siinä, mieten valokuvassa näkyy sen tuottamisen ehdot (joko itsesssän tai kuvaa kontekstualisoivana tekstinä), heijastaa myös hyvin käsitystä valokuvasta toden ja illuusion rajana.

Kuvan illuusion destruktointi tai rekontruointi antaa runsaasti tilaa valokuvan dekonstruktiiviselle tutkimukselle vaikkapa diskurssianalyysin keinoin.

Garage

garage, a photo by kallipho on Flickr.

Jalo Porkkalan " Köyhä dagerrotyyppi- vaihtoehtoisia valokuvamenetelmiä" -kirja innoittaa myös Snapseed ja muihin retrokokeiluihin - toistaiseksi vielä ruudulla, mutta kyllä vedostaminenkin kiinnostaa.

Sally Mann

Veronikan kuolinnaamio, maalaus (Francisco de Zurbarán)

Tukholman Fotografiska´ssa on Sally Mannin näyttelly A Matter of Time. Näyttelyssä on töitä pitkältä ajalta ja monesta teemasta tai yhdestä teemasta, jos niin haluaa nähdä: ajallisuudesta. Olen aiemmin nähnyt Mannin töitä Helsingissä ja katsonut melko huolellisesti hänestä tehdyn dokumentin What Remains.


Kuuluisuuteen Mann kohosi viimeistään omia lapsia kuvaavalla sarjallaan Immediate Family (1992). Mannin kuvat herättivät ja herättävät yhä keskustelua alastomuudesta ja lapsista sekä näiden yhdistelmästä. Mannin kuvissa lapset poseeraavat kameralle usein aikuismaisesti ja asettuvat siten sekä kuvallisesti että asetelmallisesti aikuisuuden rajalle. Mann on halunnut omien sanojensa mukaan tuoda keskusteluun kiellettyjä asioita. Vaikuttavimmillaan Mann on What Remains -kuvissaan - kuvissa kuolleista ruumiista jotka ovat jo hajoamistilassa. Näillä kuvilla Mann on halunnut tuoda kuoleman teeman esille ja edistää sitä, että siitä puhuttaisiin luontevasti.

Uusimissa kuvissaan hän on kuvannut nyt jo aikuisiksi kasvaneita lapsiaan, itseään ja miestään kuvissa, jotka muistuttavat kuolinnaamioita. Näin hän on oivalla tavalla ilmaisut sen, että emme ole ihmisinä vain kuolevia, vaan kuolemme päivittäin, emme saa mukaamme muuta kuin muistot (ja valokuvat) menneisyydestämme. Tämän päivän näkökulmasta eilinen on jo kuollutta.


Mann ottaa kuvansa vanhalla isonkoon kameralla, vedostaa ne itse hitaasti. Kaikessa on käsityön leima. Hienoja kuvia. Ne elävät yhdessä tekijänsä tarinassa, joka myös tuodaan hyvin näyttelyssä esille.

Pelit ja leikit

Pelit ja leikit ovat pinnalla. Jarmo Mäkilän näyttely (ja kirja) Poikien leikit (Boys´ Games, 2012), Ulla Jokisalon Leikin varjo  (Guises of Play, 2011) ja  niin&näin 2/2012 teema Pelit&Leikit kysyttää: miten leikki ja peli eroavat toisistaan, ovatko poikien ja tyttöjen leikit ja pelit erilaisia (ovatko olleet, ovatko yhä). Miksi leikki ja peli mielletään useimmiten hauskaksi, hyödyttömäksi ja viihdyttäväksi, muta jos koko elämää kutsutaan vain leikiksi tai peliksi, toteamus on traagisesesta kyynissestä nihilismistä?

Tukholman Fotografiskan kesän 2012 neljässä näyttelyssä ainakin kahdessa olaan tosissaan: Sally Mann haluaa kuvillaan nostaa esiin ajallisuuden eri muodot (valokuvassa ja elämässä) ja erityisesti kuoleman, Strindberg viime vuosisadan omakuvissaan ei näytä kovastikaan leikkivän omalla kuvallaan, vaan ottavan sen melko vakavasti, Olympialaisten kuvakoosteessa (ePic Momements) taas urheilijat joko pelaavat pelejä tai kamppailevat keskenään hyvinkin tosisaaan, mutta kuitenkin kyseessä on peli tai leikki, jolla on eri säännöt kuin elämässä olympialaisten ulkopuolella. Julietta Hettan, nuoremman polven valokuvaajan kuvissa sen sijaan leikitään muotikuvan (pinnallisuuden) ja klassisen taiteen (syvällisyyden) välillä. Paatos ei ole kadonnut, mutta ironia ja leikillisyys ovat ajallemme kyllä tyypillisiä.

Brechtin sanoissa taitaa olla viisautta:


Jos olisimme ikuiset
niin kaikki muuttuisi
koska olemme ajalliset
jää paljon ennalleen.

Paradigmaattisia vaihdoksia

Vasta lukiessani Jan-Erik Lundströmin tekstiä Valokuvallinen tieto (teoksessa Jan-Erik Lundström: Valokuvauksellisia todellisuuksia, Like, Helsinki 2012) oivalsin, miksi Barthesin Valoisan huoneen tulkinta ja kriittinen luenta on niin vaativaa. Barthes katsoo valokuvaa radikaalisti eksistentiaalisesta näkökulmasta ja näin sellaiset käsittelleeset välineet kuten spectrum  ja punctum, esimerkiksi, eivät avaudu ontologisen, epistemologisen tai esteettisen objektivoinnin kautta. Valokuva on aina suhteessa katsojaan ja katsoja on faktisuudessaan ja situaatiossaan aina originaali, uniikki yksilö. Valoisan huoneen tulkinta on "minä eksistoivan ihmisen mallina" -tulkintaa, fenomenologista analyysia tai luentaa, jossa tulkintahorisontti määritelee näkymän.

Lundström tiivistää Eduardo Caldevaan ja Julia Kristevaan viitaten:  Valokuva ... tekee meidät psykoanalyysin tapaan tietoisiksi ihmisolennon pirstaleisuudesta ja moninaisuudesta, paljastaa meille järjen ja tiedostamattoman välillä aina ja väistämättä vallitsevan särön ja saa meidät tajuamaan, että viimekädessä olemme aina "muukalaisia itsellemme". (mt., 16-17)

Lundström tekee myös saman ajallisen käännöksen, jota pyrin omassa työssäni korostamaan: valokuva ei (enää) viittaa vain menneeseen, vaan se kurottuu kohti tulevaisuutta. Tätä ei tule nähdä vain syy-seuraus -logiikan (ajallisena) kääntämisenä finalistiseen selitykseen ("kuolema lopullisena tulevaisuutena") vaan myös arkisemmin narraation vaatimuksena kertoa tarinalle jatkoa ja mahdollisesti myös lopun.

Edifying Photography and Hermeneutics of Narratives

Helsinki Photomedia researsch -konferensissa maaliskuussa 2012 pidin esityksen edifioivasta valokuvasta ja tarinallisuudesta. Se on nyt luettavissa ja kommentoitavissa edellä olevasta linkistä. Mahdollisesti muokaan se myöhemmin artikkeliksi, joten kaikki, aivan kaikki, kommentit ovat tervetulleita.