keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Mustavalkokuvaus Saihan tapaan

Markku Saiha, leimallisesti porilaisista juurista ponnistava valokuvaaja, on julkaissut hienosti ja hienon kirjan mustavalkokuvauksen ja kuvankäsittelyn perusteista.

Hienosti se tapahtuu hetkellä, jolloin mustavalkokuvauksesta on tulossa laajemminkin trendikästä. Ja hieno se on siksi, että Saiha tekee kirjansa, kuvansa ja tekstinsä omalla persoonallisella tavallaan, asiantuntevasti, riittävän perusteellisesti, mutta ei jaarittele turhia. Kokemusta hänellä on pitkältä ajalta sekä kuvaajana että kirjoittajana. Kuvien tekijänä häneltä riittää kärsivällisyyttä ja riittävää sekä näkemyksellistä että teknistä perfektionismia.

Saiha on kirjan kirjoittajana kokenut ja osannut rajata aiheensa hyvin. Muistaakseni tutustuin hänen teoksiinsa ensikerran 2006 julkaistussa Kiehtova luontokuvaus (Helsinki 2006). Silloisesta luontokuvaajasta on vuosien varrella kaivautunut entistä selkeämmin esiin artistiset piirteet. Saiha on yksi niistä luontokuvaajista joka on puhkomassa, nyt jo melko harsomaista, verhoa eri valokuvan lajityyppien välillä. Myös teknisesti hänen kirjansa on oivallinen osoitus siitä, että filmi- ja digityöskentelyn erojen korostamisesta on tärkeää nähdä valokuvan kulttuurisesti ja historiallisesti linkittyvä jatkumo. Hyvin Saiha tuo esille juuri tämänkin puolen mustavalkokuvassa. Olemme tottuneet näkemään harmaasävyt mennen ajan viestinä ja uudetkin kuvat asettuvat kuvien jatkumoon toisella tavalla kuin värikuvat.

Mustavalkokuvaus ja työnkulku antaa virikkeitä työskentelyyn. Porilaisuutta Saihan tekstissä kuvaa jonkinlainen (turha) käsitys oman tavan vaatimattomuudesta. Esipuheessakaan Saiha ei kiitä perhettään, vaan pyytää anteeksi, kun on paneutunut, jälleen kerran, työhönsä (ilmeisesti oman kokemuksensa mukaisesti perheen kustannuksella). Saiha korostaa sitä, että jokaisen tulee löytää oma tapansa työskennellä. Hän esittää omansa, ei juuri avaa muita vaihtoehtoja. Tämä pitää kirjan hyvin koossa ja turha ensyklopedinen oppineisuuden osoittaminen ei rasita tekstiä. Muutamilla viittauksilla alan muihin teoksiin on mahdollista avartaa omia näkemyksiä ja teknistä tietämystä eteenpäin.

Markku Saiha valottaa mukavalla tavalla teknisten seikkojen lisäksi valokuvan taiteellisia ja kulttuuris-historiallisia puolia. Laajempi ja syvempi esitys mustavalkokuvan historiasta, taiteellisista ja esteettisistä ulottuvuuksista ja mahdollisuuksista sekä alan mestareista olisi kuitenkin hieno saada aikaiseksi. Tämä onnistuisi varmaan myös suomalaisin voimin. Osaavia kuvaajia ja kirjoittajia kyllä löytyy Saihan lisäksi. Viimeisten sivujen lyhyen johdannon  Mustavalkokuvauksen maailma (ss. 136-137) soisi siis olevan johdantona tulevalle. 

Hieno kirja. Ja hienoja kuvia. Jatkoa tavalla tai toisella odottaen.

sunnuntai 27. maaliskuuta 2016

Kolme kuvaajaa: Bremer, Heikura ja Luukkola

Caj Bremer toimittajan haastattelussa 3.3.2016
Caj Bremer istui Messukeskuksen kahvilassa toimittajan haastateltavana hetkeä ennen hänelle myönnettävää Fotofinlandian tunnustuspalkintoa.

Illalla Pekka Luukkola avasi näyttelynsä Galleria Heinossa Uudenmaankadulla Helsingissä.

Paria päivää myöhemmin lainasin Luukkolan kirjan Maiseman aika - Sense of Time Porin kirjastosta. Samalla mukaani tuli myös Hannes Heikuran valokuvakirjojen trilogian viimeinen opus End of the Road - Matkan loppu.

Kolme kuvaajaa. Mikä heitä yhdistää? Valokuva välineenä. Bremer on pitkän linjan dokumentaarisesta perinteestä ponnistava, nyt taiteilijaksi tunnustettu. Itse hän identifioituu valokuvaajaksi, vaikka on aikoinaan nauttinut taiteilijaprofessorin etuoikeutettua pestiä. Myös Heikura on lehtikuvaajana ansioituniut dokumentaristi, joka siirtyi taidekuvaan. Luukkolan kuvat puolestaan liittyvät niin taiteeseen kuin myös akateemiseen tutkimukseen. Luukkola väitteli valokuvan laadusta ja kuvat ovat osa tätä tutkimusta  (Laadun taika, Doctoral dissertation, Aalto University & Maisemakuva, 2016).

Hannes Heikuran aiemmasta kirjasta kirjoitin vuonna 2011. Heikura oli silloin vielä elossa, mutta hänen kuvistaan välittyi yksinäisen ihmisen synkkä ja mustavalkoinen katse. Viimeiseksi jääneessä teoksessa väri on palannut kuviin, mutta sävy on edelleen tumma.

Pekka Luukkola näyttelynsä avajaisissa 3.3.2016

Hannes Heikuran Matkan loppu














Erilaisia kuvaajia, erilaisia kuvia. Heikura kuvasi suhdettaan valokuvaan: Yksinäisyys ei ole vain murheellista, vaan myös rakentavaa. Valokuvauksen kautta voi prosessoida myös omaa suhdettaan asiaan. Se on valmistautumistra lopulliseen yksinäisyyteen. (Anna-Stiina Nykäsen haastattelussa HS:lle maaliskuussa 2014).

Valokuvaaja ei voi elää yhdellä tavalla ja kuvata toisella. Siten kaikki kuvat ovat eräänlaisia omakuvia. Valokuvaajan ei tarvitse esiintyä kuvissaan, silti hän paljastaa kaiken itsestään. Tässä on minulle valokuvan totuus ja ehdottomuus. Näin Heikura totesi esitellessään sarjaa We Walk Alone vuonna 2013 (ko. teos, s. 151).

Valokuvaamisessa on kysymys elämästä, kuolemasta, rakkaudesta. Pyrkimys ymmärtää yksinäisyys, maailman murheellinen kauheus katkeroitumatta, pienien yksityisyyden hetkien pysähdyksinä. 

maanantai 14. maaliskuuta 2016

Esan kanssa kaffeella, osa 1

Olimme perjantai-ilrtapäivänä 11.3.  Porin taidemuseon kahvilassa Esa Bärlundin kanssa kaffeella ja kuvia katsomassa. Olimme sopineet tuovamme kumpikin kaksi kuvaa tarinoinnin pohjaksi. Ankaran saksi, kivi, paperi -arvonnan jälkeen puhuimme seuraavista kuvista. Voitin tai hävisin kisan ja esittelin ensimmäisen kuvani, siitä alla.

Kuva 1: Riihikedon herttua Duke miljööpotretissa:

Riihikedon herttua Duke

Esittelin kuvaa ja suhdettani siihen. Kuva on otettu Leica Q -kameran 28 mm objektiivilla Porissa 11. helmikuuta kuluvana vuonna. Kuvassa on Duke-koira, jota ulkoilutan päivittäin. Koira poseeraa minulle pyytäessäni, mutta aika pieniä hetkiä, joten on toimittava aika ripeästi.

Olen Dukea kuvatessani pyrkinyt yhdistämään kolme päivittäistä käveltyslenkkiä valokuvaamiseen ja tässä kuvassa mielestäni onnistuin. Kuva on rajattu neliöön ja taustasta on siistitty oikeaa ylänurkaa Lightroomissa, mutta muutoin se on melko kevyesti jälkityöstetty. Pidän kuvan somittelusta ja värijakauman sävyistä ja-alasta. Koiran katse on vastasuunnassa ja katsoo ulos kuva-alasta, molemmat asioita, joita usein pyritään välttämään, mutta tässä kuvassa se mielestäni toimii (yritin kääntää kuvan peilikuvaksi, mutta mielestäni se ei toimi). Kuvan intensiivisyys syntyy neliömäisten elementtien ja vastasuuntaisuuden luomasta kompleksisuudesta suhteessa kuva-alan staattiseen asetelmallisuuteen ja värien harmoniaan.

Esa ei koira-ihmiseksi tunnustautunut, mutta piti kuvan väripaletista ja harmoniasta. Kuvan tekninen laatu sai myös kiitosta.

Pohdimme, miten kuvia voisi julkaista ja kommentoida -tämä foorumi on käytössä, mutta ehkä keksimme jotain uutta ja ihmeellistä!

Jatkuu ... seuraavassa postauksessa.

perjantai 11. maaliskuuta 2016

Uusi suunta

Blogin virallisena tarkkailijana on Riihikedon herttua Duke.
Edifioivan valokuvauksen bloggaukseni ovat jääneet aika vähiin. Kuvannut olen kuitenkin ahkerasti ja ilolla.

Nyt olen ajatellut antaa blogille uuden suunnan - teoreettisesta pohdinnasta enemmän kokemukselliseen, analysoivasta kertovaan ja rennonpaan otteeseen.

Valokuvauksessa vuorovaikutusparadigma on lyönyt itsensä läpi niin terapeuttisesti, pedagogisesti kuin myös dokumementaarisesti suuntautuneen kuvauksen piirissä.

Ole siis tervetullut kommentoimaan kirjoituksia. Avaan myös mahdollisuuden kirjoittaa tähän blogiin - pyydä minulta kirjoittajaoikeudet lähettämällä oma s-postiosoitteesi minulle osoitteeseen: pekka.kalli(at)gmail.com ja kerro lyhyesti kuka olet (jos emme tunne toisiamme ennestään).

perjantai 16. lokakuuta 2015

Zen ja valokuvaus

Mikko Hietaharjun kirjan nimi Paperilyhty virrassa - Zen ja valokuvaus  (Basam Books, Helsinki 2014) herättää ristiriitaisen ennakko-odotuksen: onko kyseessä puolivillainen "zen-pohdiskelulla" kuorrutettu valokuvaan jollain tavalla liittyvä teksti vai hienovarainen valokuvausta syventävästi pohtiva (edifioiva :-) ) teos. Ja kas kummaa - Hietaharju täyttää molemmat odotukset.

Kyseessä on Hietaharjun aiemmista ja nykyisistä kirjoituksista koottu teos. Mikko tuntee asiansa, niin valokuvauksen kuin japanilaisen kultuurin ja zen-filosofian perinjuurin. Hänellä on syvällinen suhde niihin ja pitkä opettajana tuo tekstiin paljon ymmärtämistä helpottavia vertauksia. Asiat tuodaan arkikokemuksen piiriin. Samalla jutusteleva tyyli veltostuttaa tekstiä paikoitellen.

Hietaharjun pohdinnalla on aivan ilmeisesti vankka teoreettinen perusta: hän yhdistää pohdinnoissaan niin sosiologian, semiotiikan, psykologian, taidehistorian kuin viestintätieteidenkin näkökulmaa, mutta ei kuitenkaan "väsytä" lukijaa liiallisella oppineisuuden osoittamisella tai raskaalla viiteapparaatilla.

Valokuva-analyysille teos antaa selkeän ja hyvän lähtökohdan. Katsoessamme (valo)kuvaa voimme arvioida kuvan suhdetta itseemme, itse kuvaa tai katsoa kuvan taakse.  Katsoja voi tarkentaa kuvan eteen, puhua omista tunnekokemuksistaan. Hän voi tarkentaa kuvapintaan, miettiä sommittelua ja tekniikan hallintaa. Kuvapinnan taakse tarkentaessaan häntä kiinnostaa kuvasta aukeava sosiaalisen, poliittisen tai koko kulttuurisen elämäntilanteen, hetken, ajankohdan tai tulevien ideologioiden esiinmarssi. (s. 181)

Hietaharju yhdistää valaisevalla tavalla eräitä zenin ja laajemminkin japanilaiseen taiteeseen yhdistettyjä käsitteitä. Kaiken katoavaisuuden periaate, mono no aware, näkyy  selkeimmin neljän vuodenajan muutoksissa, jossa kiertokulku synnyttää vuorotellen ilon, odotuksen, pysähtyneisyyden, surumielisyyden, kaihon ja jopa sisun tunteita. Käsitteet wabi ja sabi, epätäydellisen, pelkistetyn, askeettisen ja surumielisen yksinäisyyden käsitteet kuuluvat myös perinteiseen japanilaiseen estetiikkaan. Epätäydellinen on kiinnostavampaa kuin hiottu täydellisyys. Jos valokuvaa katsoo vain teknisenä suorituksena, kaikki teknisesti epätäydellinen näyttäytyy "taiteellisuutena" - kuvaan ei synny sen paremmin henkilökohtaista suhdetta kuin sitä, että sen avulla avautuisi näkymä johonkin tuonpuoleiseen. Kuvan voima on juuri siinä, että se tekee poissa olevan läsnä olevaksi.

Mikko Hietaharju on kerännyt kirjansa pääteeman ympärille paljon yksittäisiä, pääasiassa kiinnostavia huomioita erilaisista lähteistä. Ne antavat pontta valokuvaukselle ja kuvan katsomiselle. Ja aina voi viedä asioita pidemmälle. Jos kuvaaminen ei maistu, voi noudattaa vaikka taidemaalari Edward Hopperin maksiimia: haluan vain maalata auringonvalon talon seinällä - tai vain tyytyä katsomaan varjoja.


tiistai 11. elokuuta 2015

Chi Modu - hip-hop kuvaajaksi kategorisoitu kategorisoimaton

Chi Modu on yhdysvaltalainen valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi 90-luvulla nousevien räp-tähtien kuvaajana. Hänen hip-hop -kuvansa olivat esillä viime kesällä Porin taidemuseossa. Nyt Chi on julkaissut yhteistyössä  Porin Taidemuseon kanssa näyttelyn kuvista kirjan, joka kantaa näyttelyn nimeä: Uncategorized.

Kirjan kuvat ikonisoivat hienosti joitain 90-luvun piirteitä. Merkittävimpänä niistä pidän kirjan sivulla 14 olevaa Notorious B.I.G.:n kuvaa. Chi kirjoittaa tekstissä ottaneensa kuvan New Jerseyssä siten, että New Yorkin kaksoistornit (Twin Towers) ovat taustalla. Tavoitteena oli näyttää Biggie New Yorkin kinginä seisomassa ikonisten kaksoistornien rinnalla. Kuva otettiin 1996. Viisi vuotta myöhemmin kaikki kuvassa ollut oli hävinnyt. Sitä otettaessa ei tietenkään ollut käsitystä siitä, mitä tuleman piti. Kuva oli otettu - sen merkitys syntyi tai lisääntyi myöhemmin.

Kuvaa voidaan lukea, katsoa ja tulkita monella tavalla. Minulle se kertoo globaalista yhteiskunnallisesta rakenteesta, joka synnytää hip-hop kulttuuriin liittyvän väkivaltaisuuden ja kansainvälisen terrosismin, tuhoaa sekä symboliksi nousseita yksilöitä että rakennuksia. Kaksoistornien tuhoamisen myötä kuoli ja vammautui sivullisten ihmisten lisäksi monenlaiaia ajatuksia maailmasta ja sen muttammisesta. Vai olivatko tämän tarinan traagiset kuolonuhrit sittenkään sivullisia?

Rakenteellisien seikkojen rinnalla Chin kuvissa näkyy myös hip-hop sankarien yksilölliset ja haavoittuvat piirteet. Kovan ulkokuoren alla on nuoruuden ja oman yhteiskunnallisen aseman synnyttämää epävarmuutta, näyttämisen tarvetta ja välttämättömyyttä vähintäänkin pitää oma reviiri tai laajentaa sitä. Pyrkimys periamerikkalaiseen tapaan nousta köyhyydestä rikkauteen.

Chin tavoitteena on katsoa, nähdä ja kuvata ihminen julkikuvansa takana (HS haastattelu 23.7.2015). Näin tehdessään hän samalla laajentaa tuota julkisuuskuvaa ja luo sitä. Jännite julkkisten "kuplassa elämisen" ja "kuplaan mukaanpääseminen" valokuvien välityksellä on kyllä hyvä asia.  "Aitous", "alkupeäisyys", "katu-uskottavuus" ovat nekin tavaramerkkejä, joita tuoteaan. Kuviin on, kuitenkin, asettunut, syvä inhimillisyys ja välittömyys. Tässä koskettavuudessa on myös näiden kuvien edifioivuus.

Kirjassa on myös hyvä Hip-Hop Timeline. Se antaa yleiskuvan räpin synnystä, taustasta ja kehityksestä, myös meille, jotka emme ole eläneet tuota ilmiötä omassa nuoruudessamme (vaan katsoneet sitä enemmänkin vanhemman näkökulmasta).

sunnuntai 12. huhtikuuta 2015

Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal

Aika hiljaista on nyt ollut tässä edifioivan valokuvan bloggamisessa. Tällaisen jutun sain kuitenkin aikaan TAMKin uuteen verkkolehteen, TAMKjournaaliin:



Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal



Sen jälkeen huomasin vielä Magnum-kuvaaja Elliot Erwittin hyvän luonnehdinnan valokuvaamisesta:


Minulle valokuvaaminen on havaintojen taidetta. Se tarkoittaa mielenkiintoisen asian löytämistä tavallisen keskeltä. Olen huomannut, ettei havainnoinnin taito liity niinkään itse näkemiseen kuin tapaan katsoa asioita. ( Kamera 3-4/2015, s. 11.)