Valokuva on kertomus

Valokuvat eivät kerro tarinaa, ne ovat osa sitä. Tarinan alku ja loppu ovat muualla, katsojassa tai, erikoistapauksena, kuvaajassa. Valokuvaan voidaan soveltaa kertomuksen analyysia, mutta kuin arkelogisena tutkimuksena. Yritä nähdä valokuva indikaationa olemassaolevasta kulttuurista, yritä rekonstruoidan palasesta tai palasista kertomus. Paul Ricoerin tulkinnan teoria voi olla tässä apuna. Ricoeurin mukaan kertomus käsittelee aina diskordanssia, ristiriitaa, epäsointua, säröä. Matti Hyvärinen on kuvaillut ajatusta:  Ristiriita vallitsee jo ajallisesti: kertomus tavoittelee nykyhetkessä jotain menneessä olevaa, aavistellen samalla tulevaa. Kertomus yrittää vangita ja palauttaa läsnä olevaksi sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Kertomus voi sisältää konflikteja, vastakkain toimivia ihmisiä, sattumia, monta asiaa tapahtumassa yhtä aikaa. Koskaan ei siis ole meneillään pelkkä tapahtumien sekvenssi, peräkkäisyys, vaan todellakin suuri epäsointu, diskordanssi. Kertoja voi olla epävarma siitä, mitä tapahtui, tai siitä, miksi haluaa kertoa. Kertomuksen erityinen potentiaali on siis siinä, että se mahdollistaa tällaisen ristiriitaisen, epäsointuisen maailman esittämisen ja käsittelyn.

Mikä muuttuu, jos kirjoitamme kertomuksen tilalle valokuva?

Lintukuvauksen käsikirja

Lintukuvaus on mieltäylentävää. Useimmiten itse kuvaaminen on prosessin hauskin vaihe. Hienoa on, jos kuvat ovat hyviä, muidenkin kuin ottajan mielestä.

Lintukuvauksen spesialistit, kaikki kolme pääpalkinnon voittaneita International Wildbird Photographer Awards (IPW)  -kilpailussa, Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja unkarilainen Bene Máté ovat julkaisseet Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo, Helsinki 2011). Kirja on varsin kattava ja kerskittyy melko mukavalla tavalla lintukuvauksen eri puoliin. Kuvankäsittely, näyttelyiden yksityiskohdat yms. on  kirjasta jätetty pois, viisaasti. Kuvanäytteet ja niihin liittyvät tarinat valaisevat hyvin kyseisen alueen eri puolia. Joidenkin kysymysten käsittely on turhankin pyöreää (lintukuvauksen etiikka, ympäristökysymykset yleensä ja lintukuvauksen eetos). Monilta osin kirjan ohjeet jäävät kovin ohuiksi (esim. sommittelu ja muu estetiikkaan liittyvä), mutta aivan mukavaa luettavaa kuitenkin.

Henkeviä ja muita porinoita

Viime viikko oli kirjojen juhlaa: Musta Taide julkaisi Merja Salon Automaisemia ja Hannes Heikuran Hämärä vyöhyke. Juha Suonpään Valokuva on IN julkistettiin Valokuvataiteen museossa torstaina. Lahjakirjaksi sain Varesvuo&Peltomäki&Mátén Lintukuvauksen käsikirjan. Lisäksi luukusta kolahti Dijónin konferenssin julkaisu ja Lakkonen&Lamminpää Malaprade (toim.)  Informaatioteknologian filosofia. Ja viikon päätti Ranne&Markkanen&Malo (toim,)  Työnohjaus - ryhmien ja organisaatioiden kehittämisen välineenä kirjan julkistaminen. Viimemainitussa on myös ottamiani kuvia työnohjausfoorumilta 14.-15.10.2010.

Paras kokemuksena oli kuitenkin Jaakko Heikkilän Henkeviä porinoita -näyttely Valokuvataiteen museossa ja siihen liittyvä pieni kirja. Heikkilä on melkein ikätovereita (s. 1956). "Meänkieleinen" valokuvaaja on juttelija ja kulkuri. Hän aloitti kuvaamisen Tornionjokilaakson kuvaajana 1990-luvun alussa ja kuvauksen kohteiden asuinpaikat ovat laajentuneet ympäri maailmaa: armenialaiset, valakit, pomorit, Venetsian aateliset ja muut vähemmistö ja syrjään jääneet. Kohde on kuitenkin aina sama: henkilö, henkilö asumuksessaan tai maisemassa. Heikkilän kuvissa viehättää selkeys, suoruus, kauneus, yksinkertaisuus. Hän on antanut valon tulla kameraansa ja ihmisen sen mukana. Tarina hengittää yksilöiden kautta maailman henkeä.

... vai oma erehdykseni?

Eihän se Barthes oikeastaan erehtynyt edellisessä postauksessa olevassa jutussa esittämälläni tavalla. Kyllähän hänellä tarinallisuus tulee esiin aivan ensilauseista lähtein (Camera Lucidassa). Animointi ja kerronnallisuus (narratiivisuus) ovat kuitenin ne käsitteet, joiden kautta kuvan merkityksiä kannattaa hakea. Kuvan asettaminen kontekstiin, tarinalliseen kontekstiin, on avain valokuvan ja valokuvien tekemisen, katsomisen ja kokemisen "salaisuuteen".

Barthesin erehdys

Roland Barthes erehtyi määrittäessään valokuvan noemaksi "tämä on ollut". Valokuvan hetkellisyys, nytmäisyys, asettaa sen sekä fyysiseen, objektiviseen, luonnontieteellisen aikaan että psyykkiseen, subjektiiviseen, intersubjektiiviseen, memoriaaliseen ja fenomenologiseen aikaan. Tämä mahdollistaa valokuvan hermeneuttisen ja narratiivisen tulkinnan " tulevaisesti".

Cartier-Bressonin "ratkaiseva hetki" esimerkiksi kuvassa, jossa mies on astumassa vesilätäkköön, on oiva esimerkki menneen ja tulevan leikkauspisteestä. Visuaalisesti valokuva on valoa, varjoa ja sommittelua, mutta tarinallisesti valokuva on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä. Valokuvan avulla ei pelkästään kerrota tarinaa, valokuva on tarina vailla (ennalta asetettua) juonta. Valokuva on tyhjän episodin still-kuva, jonka muistimme kontekstualisoi mielemme maisemaan.

Valokuvan aikamuoto on illusorinen, animoitu futuuri-imperfekti.

JK. 29.3.2016

On ehkä liian raflaavaa sanoa Barthesin erehtyneen. Hänen tulkintahorisontistaan valokuva määrityy noin, se on ykis, perusteltu, tapa nähdä ja katsoa valokuvaa.

Episodinen muisti ja narratiivisuus

Endel Tulvingin episodisen muistin käsite ja noemaattinen itsen ymmärryksen prosessi vaikuttaa tärkeältä idealta. On kirjoitettava auki "tämä on ollut" episodisen muistin kannalta. Episodinen muisti on osa deklaratiivista muistia, semanttinen muisti on sen toinen osa.

"Self" strukturaalisena käsitteenä - voi ehkä hävitä flogistonin tavoin kun tarina täydellistyy.

Celia Lury on kirjassaan Prosthetic Cuture – Photography, memory and Identity (Lury 1998) esittänyt ajatuksen siitä, miten valokuvaus ja valokuva uudelleenmäärittävät muistin, kehon ja tietoisuuden välisiä suhteita ja kuinka olemme proteettisen kulttuurin esiinnousun silminnäkijöitä. Luryn mukaan valokuva opettaa uudenlaisen näkemisen tavan, joka muokkaa itseymmärrystämme. Subjekti siirtyy “itsereflektion peilivaiheesta” “itsen laajentumiseen” ja barthesilaisittain “itsen tulemiseksi toiseksi”. [Uloskontekstualisointi (outcontextualisation)  ja samanarvoistuminen (indifferantiation).]

Myös hybridisyys valokuvan piirteenä on kiinnostava. Kraussin mukaan valokuvan hybridisyys “projektiivisena ja mnemonisena” samanaikaisesti suuntautuu sekä eteen- että taaksepäin. Valokuvan “hybridisyys” on sen kyky katsoa “toiseen”. (Harri Laakso 2003, 71).

Valokuvassa olevan katse on kuitenkin tyhjä, katsoo, muttei näe. (Laakso 2003, 68)

...Soihtu -blogista

Barhesin Valoisasta huoneesta.