Sally Mann

Veronikan kuolinnaamio, maalaus (Francisco de Zurbarán)

Tukholman Fotografiska´ssa on Sally Mannin näyttelly A Matter of Time. Näyttelyssä on töitä pitkältä ajalta ja monesta teemasta tai yhdestä teemasta, jos niin haluaa nähdä: ajallisuudesta. Olen aiemmin nähnyt Mannin töitä Helsingissä ja katsonut melko huolellisesti hänestä tehdyn dokumentin What Remains.


Kuuluisuuteen Mann kohosi viimeistään omia lapsia kuvaavalla sarjallaan Immediate Family (1992). Mannin kuvat herättivät ja herättävät yhä keskustelua alastomuudesta ja lapsista sekä näiden yhdistelmästä. Mannin kuvissa lapset poseeraavat kameralle usein aikuismaisesti ja asettuvat siten sekä kuvallisesti että asetelmallisesti aikuisuuden rajalle. Mann on halunnut omien sanojensa mukaan tuoda keskusteluun kiellettyjä asioita. Vaikuttavimmillaan Mann on What Remains -kuvissaan - kuvissa kuolleista ruumiista jotka ovat jo hajoamistilassa. Näillä kuvilla Mann on halunnut tuoda kuoleman teeman esille ja edistää sitä, että siitä puhuttaisiin luontevasti.

Uusimissa kuvissaan hän on kuvannut nyt jo aikuisiksi kasvaneita lapsiaan, itseään ja miestään kuvissa, jotka muistuttavat kuolinnaamioita. Näin hän on oivalla tavalla ilmaisut sen, että emme ole ihmisinä vain kuolevia, vaan kuolemme päivittäin, emme saa mukaamme muuta kuin muistot (ja valokuvat) menneisyydestämme. Tämän päivän näkökulmasta eilinen on jo kuollutta.


Mann ottaa kuvansa vanhalla isonkoon kameralla, vedostaa ne itse hitaasti. Kaikessa on käsityön leima. Hienoja kuvia. Ne elävät yhdessä tekijänsä tarinassa, joka myös tuodaan hyvin näyttelyssä esille.

Pelit ja leikit

Pelit ja leikit ovat pinnalla. Jarmo Mäkilän näyttely (ja kirja) Poikien leikit (Boys´ Games, 2012), Ulla Jokisalon Leikin varjo  (Guises of Play, 2011) ja  niin&näin 2/2012 teema Pelit&Leikit kysyttää: miten leikki ja peli eroavat toisistaan, ovatko poikien ja tyttöjen leikit ja pelit erilaisia (ovatko olleet, ovatko yhä). Miksi leikki ja peli mielletään useimmiten hauskaksi, hyödyttömäksi ja viihdyttäväksi, muta jos koko elämää kutsutaan vain leikiksi tai peliksi, toteamus on traagisesesta kyynissestä nihilismistä?

Tukholman Fotografiskan kesän 2012 neljässä näyttelyssä ainakin kahdessa olaan tosissaan: Sally Mann haluaa kuvillaan nostaa esiin ajallisuuden eri muodot (valokuvassa ja elämässä) ja erityisesti kuoleman, Strindberg viime vuosisadan omakuvissaan ei näytä kovastikaan leikkivän omalla kuvallaan, vaan ottavan sen melko vakavasti, Olympialaisten kuvakoosteessa (ePic Momements) taas urheilijat joko pelaavat pelejä tai kamppailevat keskenään hyvinkin tosisaaan, mutta kuitenkin kyseessä on peli tai leikki, jolla on eri säännöt kuin elämässä olympialaisten ulkopuolella. Julietta Hettan, nuoremman polven valokuvaajan kuvissa sen sijaan leikitään muotikuvan (pinnallisuuden) ja klassisen taiteen (syvällisyyden) välillä. Paatos ei ole kadonnut, mutta ironia ja leikillisyys ovat ajallemme kyllä tyypillisiä.

Brechtin sanoissa taitaa olla viisautta:


Jos olisimme ikuiset
niin kaikki muuttuisi
koska olemme ajalliset
jää paljon ennalleen.

Paradigmaattisia vaihdoksia

Vasta lukiessani Jan-Erik Lundströmin tekstiä Valokuvallinen tieto (teoksessa Jan-Erik Lundström: Valokuvauksellisia todellisuuksia, Like, Helsinki 2012) oivalsin, miksi Barthesin Valoisan huoneen tulkinta ja kriittinen luenta on niin vaativaa. Barthes katsoo valokuvaa radikaalisti eksistentiaalisesta näkökulmasta ja näin sellaiset käsittelleeset välineet kuten spectrum  ja punctum, esimerkiksi, eivät avaudu ontologisen, epistemologisen tai esteettisen objektivoinnin kautta. Valokuva on aina suhteessa katsojaan ja katsoja on faktisuudessaan ja situaatiossaan aina originaali, uniikki yksilö. Valoisan huoneen tulkinta on "minä eksistoivan ihmisen mallina" -tulkintaa, fenomenologista analyysia tai luentaa, jossa tulkintahorisontti määritelee näkymän.

Lundström tiivistää Eduardo Caldevaan ja Julia Kristevaan viitaten:  Valokuva ... tekee meidät psykoanalyysin tapaan tietoisiksi ihmisolennon pirstaleisuudesta ja moninaisuudesta, paljastaa meille järjen ja tiedostamattoman välillä aina ja väistämättä vallitsevan särön ja saa meidät tajuamaan, että viimekädessä olemme aina "muukalaisia itsellemme". (mt., 16-17)

Lundström tekee myös saman ajallisen käännöksen, jota pyrin omassa työssäni korostamaan: valokuva ei (enää) viittaa vain menneeseen, vaan se kurottuu kohti tulevaisuutta. Tätä ei tule nähdä vain syy-seuraus -logiikan (ajallisena) kääntämisenä finalistiseen selitykseen ("kuolema lopullisena tulevaisuutena") vaan myös arkisemmin narraation vaatimuksena kertoa tarinalle jatkoa ja mahdollisesti myös lopun.

Edifying Photography and Hermeneutics of Narratives

Helsinki Photomedia researsch -konferensissa maaliskuussa 2012 pidin esityksen edifioivasta valokuvasta ja tarinallisuudesta. Se on nyt luettavissa ja kommentoitavissa edellä olevasta linkistä. Mahdollisesti muokaan se myöhemmin artikkeliksi, joten kaikki, aivan kaikki, kommentit ovat tervetulleita.

Martin Parr (s.1952)

Martin Parr kirjoittaa blogissaan valokuvauksellisista kliseistä "opettavaisella" tavalla. Juha Suonpää on kirjoittanut omissa teoksissaan myös hyvin opettavaisesti valokuvauksesta (luonto-, turisti- ja taidekuvasta), niistä oppii ehkä valokuvauksesta paljon enemmän kuin monista alan oppaista.

Parriin olen törmännyt muutoinkin nyt useasti. En aiemmin ollut tiennytkään, että hän on ollut niin merkittävässä asemassa Magnum -kuvatoimiston historiassa. Ja ainakin tällä hetkellä Magnumin etusivulla pyörii kooste Parrin kuvista (Winter Sports in Minnesota). Gerry  Badger kirjoittaa Parrista ja myös Magnumista teoksessaan The Pleasures of Good Photography varsin Parr-myönteisesti (teksti on luettavissa myös Parrin kotisivuilta) ja se esitettiin myös BBC:n mainiossa Genius of Photography -tv-dokumentissa, osassa 5/6 tai 6/6 muistaakseni.

Parrilla on nyt näyttely Helsingissä, kuvia suomalaisista.

Pariisin kuvia

Maison Europèenne de la Photographie (5/7 rue de Fourcy, Paris) esittelee 25.3.2012 saakka viisi näyttelyä. Esillä on kokoelma brasilialaisia valokuvia modernismista nykypäivään, egyptiläinen Youssef Nabil, ranskalainen Dominique Issermann,  ranskalainen William Ropp ja saksalainen Götz Göppert.

Göppertillä on neljä kuvaa, neljä vuodenaikaa, Pariisissa yöllä eri aikoina kuvattuina. Katsottuina kuvat eivät tehneet erityistä vaikutusta, mutta olivat kyllä tyylillisesti ehyitä toteutuksia.

Toisin on egyptiläisen Nabilin työt. Aluksi vaikutti, kuin olisi tekemisissä raskaasti photoshopattujen henkilökuvien kanssa, mutta näyttelyluettelo kertoikin kyseessä olevan käsinväritetyt mustavalkokuvat. Tavoitteena Nabililla on luoda egyptiläisten filmiklassikoiden glamour-tyyli. Sen hän hienosti tavoittaakin, oli kyseessä maailmantähdet tai rannan kalastaja. Myös ajankohtaiseen sukupuoliseen suuntautumiseen liittyviä kantaaottavia kuvia Nabilin töistä löytää.

Issermanin nude-kuvat ovat ensinäkemältä yksittäisinä kuvina melko vaatimattomia. Kaunis naismalli poseeraa klasississa asennoissa veden ja kiven ääressä, kylpylämiljöössä. Kiinnostavuutta lisää huomio kuvien sarjallisuudesta: kuvat on otettu kolmen päivän aikana samasta mallista samassa miljöössä.
Lisää huomioarvoa on haettu (?) mallin tunnettuudella: kohteena on Laetitia Casta, maailmankuulu korsikalainen tähtimannekiini, ympäristönä huippuarkkitehti(sic!) Peter Zumthorin piirtämä Thermal spa Vals Sveitsissä. Kuvat ovat mustesuihkuvedoksina ilman kehyksiä tai lasitusta. Näitä kuivia voi lastata merkityksillä kuinka haluaa - aina Peter Zumthorin Heidegger-vaikutteisiin saakka. Modernia tekniikkaa kuvastaa myös netistä löytyvä valokuvaajan omalla älypuhelimella kuvattu video näyttelystä . Videossa kuvaaja myös kertoo, että kuvat on otettu luonnonvalossa eli on pyritty luonnollisuuteen ehkä taustalla on ajatus siitä, että ihminen asuu poeettisesti maailmassa?

Roppin henkilökuvat/luontokuvat ovat epäilemättä mestarillisia. Ne jatkavat klassisen maalauksen perinnettä hienosti ja vangitsevat niin kuvattavan kuin katsojankin katseen hienosti. Mustavalkotyöt ja värityöt ovat yhtä hallittuja ja teatterimaisesti ohjattuja.

Brasilialaisten valokuvissa kaksinaisuus modernin ja nykyisen välillä näkyy hyvin. Joitakin yksittäisiä helmiä löytyy, vaikka suuri osa on töitä, joita tuntuu olevan kovin plajon maasta ja maanosasta riippumatta. Myös hienoja kokeiluja löytyy, esimerkiksi heijastavaan sylinteriin istutettu valokuvainstallaatio (?).

Museon alakerrassa saattoi myös kokea muutaman Henri Cartier-Bressonin työn.

Kuin tilauksesta matkaani varten Marja-Liisa Kinturi esitteli museon kokoelmia Kamera-lehden numeroissa 1 ja 2/2012.

---


Hotel de Villessä puolestaan on esillä Robert Doisneaun (1912-1994) Les Halles´ista ottamia kuvia. Hienoja kuvia niin dokumentaarisessa kuin valokuvauksellisessakin mielessä. Osa pienehköjä vedoksia, mukana myös hieno kollaasi - yleiskuva Les Halles ja siihen upotettuna lähikuvia torin tapahtumista ja ihmisistä.

Les Hallesin alueella on rakennettu ja purettu 1100-luvulta saakka. Nyt paikalla on valtaisa työmaa, maanpäälliset rakennukset nousevat paikalle lähivuosina.

Valokuvan tapahtuma

Muutama vuosi sitten aloitin Harri Laakson väitöskirjan Valokuvan tapahtuma (Tutkijaliitto, Helsinki 2003) lukemisen. Tapasin tekijän ja kerroin tästä. Laakso hymähti ja kommentoi, että vieläkö sitä joku lukee. Pari vuotta myöhemmin, kerroin edelleen lukevani teosta. Tuolloin Laakso sanoi, että kertoisin hänellekin, mitä siinä sanotaan :-).

Nyt olen kirjan lukenut, mutta mitä siinä sanotaan, siitä en oikein tiedä osaanko kertoa. Kirja on erittäin kiinnostava, mukaansatempaavakin - huolimatta pitkähköstä lukukokemuksestani - mutta samalla sen motto "Etsimättä paikkaa, etsimättä kaavaa." (Maurice Blanchot) on osuva. Laakso ei löydä oikein valokuvalle paikkaa eikä kaavaa, mutta toisaalta ei hän ole sitä etsimässäkään. Teksti on runsasta ja rönsyilevää. Paikoin kirjallisestikin oivaltavaa. Laakson lähteet (!) ovat usein runollisia kirjoittajia ja ranskalaiseen tyyliin kaunopuheisia. Laakson teksti on hybridistä (ks. 70-72), siinä yhdistyy tieteellinen, filosofinen ja runollinen siivilöityneenä henkilökohtaisen valokuvauksellisen kokemisen ja tulkinnan puristuksessa. Sekasikiö -termillä on epäesteettinen konnotaatio, mutta voisiko hybridistä  avata monirotuisuuden tai kulttuurisesti rikkaan käsitteellä?

Hienosti Laakso myös päätelmissään (413) tiivistää: Vaikka valokuvalla ei voi olla varsinaista olemusta, valokuva ehdottomasti kuitenkin on. Vaikka valokuva ei ole jotain, se ei kuitenkaan ole ei mitään. Tässä Laakso onnistuu viittamaan niin Janne Seppäseen (Valokuvaa ei ole) kuin Wittgensteiniin ja Derridaan. Ilmaisu tuo auttamatta mieleen myös Hegelin olemisen ja ei-olemisen dialektiikan (joka filmin kaudella monelle oli silmin nähtävä ihme, kemiallisesta luonteestaan huolimmatta, kun valkoiselle valokuvapaperille emanoitui mustavalkoinen kuva). Myös tarinallisuuden suuntaan Laakso tapahtumaluonteisuudella valokuvaa vie, vaikka narratiivisuus -diskurssi ei teoksessa varsinaisesti nykymuodoissaan ole vahvasti esillä.

Vaikka en siis kykene oikein sanomaan, mikä Laakson tekstissä viehättää, niin jokin siinä on. Kuvana se voisi olla liian runsas ja kompleksinen, jotta siihen voisi syntyä kovin intensiivinen suhde. Mutta tarinatelttana se on mainio - paikoin tarina saattaa jopa pitkästyttää (kuten minua kuolinnaamioiden ja valokuvan suhteiden pohdinta), mutta toisaalta kirjaaa voi lukea myös virikekirjana pohdinnoille (jos vain löytää narun pään josta kukin juttu alkaa). Epäajanmukaisia pohdintoja joka tapauksessa - tuolloin jo hyvin ajassa, mutta nyt edelleen aivan luettavaa tekstiä.