Vapaan miehen trilogia

Olen jo aiemmin aavistanut, että Michael Freemanilla on kirjoituksissaan taustaa enemmän kuin monilla valokuva"oppaita" julkaisevilla. Nyt hänen trilogiansa valokuvauksesta on suomennettu. Ensimmäinen osa Valokuvaamisen taito opastaa alkuun, Parempia valokuvia ja viimeinen osa Miten valokuva toimii? syventää käsitystä valokuvasta. Kussakin teoksessa on 192 sivua, yhdessä ne muodostavat lähes 600-sivuisen kokonaisuuden, josta on iloa ja opastusta varsin hienosti.

Freeman on britti ja hänellä on oma, melko konstailematon, mutta ei kuitenkaan sivistymätön, suhde valokuvaamiseen ja valokuvaan - kuvan ottamiseen, tekemiseen ja tuottamiseen. Hän ei suhtaudu kritiikittömän ihailevasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja valokuvaan, vaikka sen arvon tunnustaakin. Hän korostaa valokuvauksen historiallista jatkuvuutta, sen kaupallisia ja mediasidonnaisia riippuvuuksia, mutta näkee valokuvan humaanisen ja yhteiskuntakriittisen potentiaalin.

Ehkä suurin puute Freemanin tarkastelussa on, että hän sivuuttaa maininnalla muun kuin ammattimaisen valokuvauksen, vaikka suuntaakin kirjoituksensa selvästi valokuvauksen harrastajille, amatööreille.  Ammattikuvaajille, kuvajournalisteille ja taidekuvaajille Freeman on uskoakseni vähemmän kiinnostava, hän ei mene kovin syvälle ja hänen eetoksensa ei ole "tinkimättömän" kuvajournalistinen (kuten esim. PhotoRaw-lehden) ja samalla hän välttää "kohoamasta" taidekuvan tuottamiseen tarvittavaan filosofiseen tai kuraattoripuheeseen (vaikka sen tunnistaakin ja ottaa siihen kriittistä etäisyyttä).

Vampyyri ja etana

Valmistelen lyhyttä esitystä muistin ja tarinan välisestä suhteesta. Ideana on kytkeä episodisen muistin ja edifioivan tarinan/kuvan käsitteitä toisiinsa. Kuvat, erityisesti elämähistorialliset kuvat, ovat kuin episodimerkkejä tarinassa. 

Taikavuoreen kirjoitinkin lyhyesti Marja Saarenheimon Muistin vimma -teoksesta. Toinen kiinnostava tuttavuus on ollut Wim Wendersin pohdinnat kuvan ja tarinan suhteesta. 

Tarinan ja kuvan suhdetta tarkasteltaessa tuo tarina minun mieleeni vampyyrin, joka yrittää imeä kuvan kuiviin. Kuvat ovat hyvin haavoittuvia, ne muistuttavat hieman etanoita, jotka vetäytyvät kuoreensa heti, kun joku sipaisee niiden tuntosarvia. Kuvat eivät halua olla mitään työjuhtia: ne eivät halua kantaa tai kuljettaa mitään, oli sitten kysymys sanomasta tai merkityksestä, tavoitteesta tai moraalista. Tarinat pyrkivät kuitenkin juuri siihen. 

---

Tarinoissa on kuitenin myös jotain hyvin kiihottavaa; niillä on melkoinen voima ja merkitys ihmiselle. Ne tuntuvat antavan ihmiselle jotain sellaista, mitä he mielettömästi kaipaavat, jotain, joka on enemmän kuin hupia, jännitystä tai ajanvietettä. Ensisijaisesti kysymys on siitä, että tarinoissa luodaan yhteys. Tarinat antavat antavat ihmiselle tunteen, että asioissa on mieltä, että heitä ympäröivän uskomattoman ilmiöiden sekasorron taakse kätkeytyy järjestys. Tuota järjestystä ihmiset kaipaavat elämäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sanoisimpa jopa, että järjestyksen tai tarinan idea on yhteydessä jumaluuden idean kanssa. Tarinat ovat jumalan korvike. Tai päinvastoin.

---

(Tarinat) ovat hyvin, hyvin tärkeitä henkiinjäämismuotoja. Keinotekoisella rakenteellaan ne auttavat ihmisiä voittamaan suuret pelkonsa: pelon, ettei jumalaa ole olemassa, ja että he itse ovat vain pieniä irrallisia osasia, joilla on kyky aistia ja tiedostaa, mutta jotka siitä huolimatta ovat hukassa heidän käsityskykynsä rajat ylittävässä maailmankaikkeudessa.

(Wenders 1989, 242)

Wenders, Wim, [e]motion pictures - Kuvien logikka. Like, Helsinki 1989. ISBN: 951-8929-17-3.

Wenders on sanonut myös, että jokainen kuva on elokuvan ensimmäinen kuva. Ehkä voisi ajatella, että kuva on osa (elo)kuvaa, ei välttämättä ensimmäinen tai viimeinen. Kuvat leikkaavat eri tavoin elämäntarinaan ja saavat sitä kautta merkityksen (eivät kiinteää, vaan tarinan kertojan muuttuessa ja tarinan jatkuessa, muuttuvan merkityksen).

Lasten valokuvailmaisu

Päivi Setälä kuuntelee vastaväittäjän huomautuksia.

Päivi Setälä väitteli reilu kuukausi sitten lasten valokuvailmaisusta. Työn otsikkona on Lapsi kuvan takana. Erityisiä piirteitä lasten valokuvailmaisussa. (Musta Taide, Helsinki 2012) Vastaväittäjänä oli dosentti Tutta Palin Turun yliopistosta ja kustoksena Merja Salo Aalto-yliopistosta.

Setälän työ perustuu pitkähköön tutkimusperiodiin ja pitkään kokemukseen lasten valokuvailmaisun parissa. Tutkimuksen kohteena on 6-7 -vuotiaiden lasten ympäristöaiheiset valokuvat, videotallenteet valokuvatyöpajoista ja lasten keskustelut kuvista ja tutkijan omat havainnoit toiminnan aikana.

Väitöstilaisuudessa pääpaino oli, kuten tapana on, tutkimuksen menetelmälliset kysymykset, se miten kattava aineisto on ja miten luotettavsti sen perusteella käytetyin menetelmin on saatu kiinnostavia tuloksia.

Setälän työ ei anna ehkä kovinkaan paljon teoreettisesti tai menetelmällisesti. Se mikä kuitenkin on käsittääkseni hyvinkin merkityksellistä on hänen pyrkimyksensä sanallistaa ja luoda käsitteistöä lasten ottamien valokuvien piirteiden kuvailuun. Nämä termit ja käsitteet soveltuvat hyvin kaikkiin valokuviin ja auttavat myös havinnollisuudessaan kuvaajia näkemään kuvansa valokuvina.

Setälän termejä ovat suttumat, sattumat ja sommittumat. Erityisiä sommittumia ovat  puuttuma, asettelu, ilamaantuma, taivaantuma ja vastarinta.

Setälä katsoo lasten ottamia kuvia asemoinnin, kuvakoon, kuvakulman, läsnä/poissaolon, rajauksen, huomiopisteen, tarkkuuden ja tunnistettavuuden, valon, värin ja konvention näkökulmasta, mutta merkittävää on, että hän kysyy sitä (lapsi)kuvaajien näkökulmasta, ei-normatiivisesti (paitsi tietysti siinä mielessä, että jo tämä kysyminen lähteet ovat "hyvän" valokuvan traditiossa).

Setälän väitöskirja on yksi naula siihen arkkuun, jossa valokuva nähdään joko "todellisuuden totuudellisena kuvajaisena" tai "tekijän luomuksena". Valokuva on teknis-kultturellinen ilmiö, joka ei alistu helposti todellisuudelle, tekijälle tai edes katsojalle. Vuorovaikutuksellisuus ja tarinallisuus avaavat kuvan. Joskus tarinan alkuna on vain pieni juttu, sana tai vihje.

Hienoa, että lapset ja valokuva saa Setälän työssä äänen myös akateemisessa tutkimuksessa!

Valokuvan transsendentaalisuudesta

Friedrich Schlegelin pyrkimys filosofian ja runouden yhdistämiseen romanttisessa kirjalliuudessa soveltuu myös valokuvan pohdintaan:

Schlegel kirjoittaa: On olemassa runoutta, jolle kaikki kaikessa on ideaalisen ja reaalisen suhde ja jota analogisesti filosofiselle kielenkäytölle pitäisi kutsua transsendentaalirunoudeksi. (...) Sellaista transsendentaalifilosofiaa, joka ei olisi kriittistä ja joka ei esittäisi myös tuottavaa tuotetun ohella ja joka ei transsendentaalisten ajatusten ohella sisältäisi myös transsendentaalisen ajattelun luonnetta, ei pidettäisi arvossa.  (lainaus  Saarinen, Taiteen Elämä ja Kuolema, Kuvataideakatemia, Helsinki 2011, 51 ).

Muutettavat muuttaen voidaan ajatella, että valokuva on aina tuotettu ja siinä vuoidaan nähdä myös sen tuotannon ehdot, kriittisessä "luennassa".  Valokuvassa on itsessään sekä reflektion, että sen peittämisen  elementit. Valokuvan realistisuus (fotorealismi) peittää valokuvan illusorisen luonteen. Valokuvaan on myös hauska soveltaa Schlegelin ajatusta runouden suhdetta vuorokauden valorytmiin:

Nukkuminen ja uneksiminen ovat vajoamista takaisin maan syliin. Ajattelu on valon, ilman, keskipäivän tuotetta. Kaikki runous on siis aamunkoittoa ja iltaruskoa.  (Mt., 62)

ja

Romanttisinta on maan pinta. (Mt.,61)

Valokuvausoppaiden yleinen ohje valokuvaajille on: kuvaa aamulla ja illalla, nuku keskipäivän kovan valon aikaan. Tästäkö johtuu, että valokuvasta on niin vähän ajatelteltua kirjoitusta :-)?

Schlegelin viittaus maan pintaa tuo myös välittömästi Heideggerin maan-taivaan vastakkaisuuden ja vuorottelun näköpiiriin.

Vastakohtaisuus siinä, mieten valokuvassa näkyy sen tuottamisen ehdot (joko itsesssän tai kuvaa kontekstualisoivana tekstinä), heijastaa myös hyvin käsitystä valokuvasta toden ja illuusion rajana.

Kuvan illuusion destruktointi tai rekontruointi antaa runsaasti tilaa valokuvan dekonstruktiiviselle tutkimukselle vaikkapa diskurssianalyysin keinoin.

Garage

garage, a photo by kallipho on Flickr.

Jalo Porkkalan " Köyhä dagerrotyyppi- vaihtoehtoisia valokuvamenetelmiä" -kirja innoittaa myös Snapseed ja muihin retrokokeiluihin - toistaiseksi vielä ruudulla, mutta kyllä vedostaminenkin kiinnostaa.

Sally Mann

Veronikan kuolinnaamio, maalaus (Francisco de Zurbarán)

Tukholman Fotografiska´ssa on Sally Mannin näyttelly A Matter of Time. Näyttelyssä on töitä pitkältä ajalta ja monesta teemasta tai yhdestä teemasta, jos niin haluaa nähdä: ajallisuudesta. Olen aiemmin nähnyt Mannin töitä Helsingissä ja katsonut melko huolellisesti hänestä tehdyn dokumentin What Remains.


Kuuluisuuteen Mann kohosi viimeistään omia lapsia kuvaavalla sarjallaan Immediate Family (1992). Mannin kuvat herättivät ja herättävät yhä keskustelua alastomuudesta ja lapsista sekä näiden yhdistelmästä. Mannin kuvissa lapset poseeraavat kameralle usein aikuismaisesti ja asettuvat siten sekä kuvallisesti että asetelmallisesti aikuisuuden rajalle. Mann on halunnut omien sanojensa mukaan tuoda keskusteluun kiellettyjä asioita. Vaikuttavimmillaan Mann on What Remains -kuvissaan - kuvissa kuolleista ruumiista jotka ovat jo hajoamistilassa. Näillä kuvilla Mann on halunnut tuoda kuoleman teeman esille ja edistää sitä, että siitä puhuttaisiin luontevasti.

Uusimissa kuvissaan hän on kuvannut nyt jo aikuisiksi kasvaneita lapsiaan, itseään ja miestään kuvissa, jotka muistuttavat kuolinnaamioita. Näin hän on oivalla tavalla ilmaisut sen, että emme ole ihmisinä vain kuolevia, vaan kuolemme päivittäin, emme saa mukaamme muuta kuin muistot (ja valokuvat) menneisyydestämme. Tämän päivän näkökulmasta eilinen on jo kuollutta.


Mann ottaa kuvansa vanhalla isonkoon kameralla, vedostaa ne itse hitaasti. Kaikessa on käsityön leima. Hienoja kuvia. Ne elävät yhdessä tekijänsä tarinassa, joka myös tuodaan hyvin näyttelyssä esille.

Pelit ja leikit

Pelit ja leikit ovat pinnalla. Jarmo Mäkilän näyttely (ja kirja) Poikien leikit (Boys´ Games, 2012), Ulla Jokisalon Leikin varjo  (Guises of Play, 2011) ja  niin&näin 2/2012 teema Pelit&Leikit kysyttää: miten leikki ja peli eroavat toisistaan, ovatko poikien ja tyttöjen leikit ja pelit erilaisia (ovatko olleet, ovatko yhä). Miksi leikki ja peli mielletään useimmiten hauskaksi, hyödyttömäksi ja viihdyttäväksi, muta jos koko elämää kutsutaan vain leikiksi tai peliksi, toteamus on traagisesesta kyynissestä nihilismistä?

Tukholman Fotografiskan kesän 2012 neljässä näyttelyssä ainakin kahdessa olaan tosissaan: Sally Mann haluaa kuvillaan nostaa esiin ajallisuuden eri muodot (valokuvassa ja elämässä) ja erityisesti kuoleman, Strindberg viime vuosisadan omakuvissaan ei näytä kovastikaan leikkivän omalla kuvallaan, vaan ottavan sen melko vakavasti, Olympialaisten kuvakoosteessa (ePic Momements) taas urheilijat joko pelaavat pelejä tai kamppailevat keskenään hyvinkin tosisaaan, mutta kuitenkin kyseessä on peli tai leikki, jolla on eri säännöt kuin elämässä olympialaisten ulkopuolella. Julietta Hettan, nuoremman polven valokuvaajan kuvissa sen sijaan leikitään muotikuvan (pinnallisuuden) ja klassisen taiteen (syvällisyyden) välillä. Paatos ei ole kadonnut, mutta ironia ja leikillisyys ovat ajallemme kyllä tyypillisiä.

Brechtin sanoissa taitaa olla viisautta:


Jos olisimme ikuiset
niin kaikki muuttuisi
koska olemme ajalliset
jää paljon ennalleen.