Näköaloja kuviin ja kuvista (Raw View #01)

Raw View -lehti on siis kiinnostunut julkaisemaan yhteiskunnallista, pikään työstettyä ja taiteellista valokuvaa.

Ensimmäisessä kirjamaisessa lehdessä on 15 kuvaajan kuvia ja muutamia henkilökuvia ja haastatteluja sekä kirjojen esittelyitä.

Rebecca Reeve kertoo kuvasarjansa Marjory's Worldin yhtenä taustana olevan G.W. Sebaldin kirjasta Saturnuksen renkaat kertova dokumenttielokuva.  Hän avaa ideaansa kuvata luonnonpuiston maisemaa verhojen renustamana tai korostamana sekä oman lapsuuden maisemansa vaikutusta kuviinsa. Mietoa, pehmeää työtä luonnonpuiston puolesta.

Mikhael Subotzky & Patrick Waterhouse esitttelevät sanoin ja kuvin Ponte Cityn Johannesburgin ikoninisen rakkennelman taantumaa symbolovan historian. Kuvat ja tarina hätkähdyttävät, mutta itse asiasta dokumentin (kuvat&sanat) avulla ei juuri saa selkeyttä - kuvat eivät muodosta oikein tarinaa jan tekstikin paremminkin arvailee, mikä on totta, mikä kaupunkilegendaa. Tämäntyyppisessä asiassa tiukempi journalistinen linja kyllä olisi tuonut kuvia paremmin oikeuksiinsa,

Yumi Gato, kuraattori, on ottanut tehtäväkseen tuoda esille aasialaisia naisvalokuvaajia. Hyvä niin. Tekstissä kuitenkin tärähtää silmään toteamus, jonka mukaan hän ei usko, että sukupuoli rajoittaa naiskuvaajia. Hän toteaa, että pelkästään kuvia katsomalla on mahdotonta sanoa, ovatko kuvat naisten vai miesten ottamia. Naiset pystyvät mihin tahansa -toteamus tuo mieleen pikemminkin ylistämällä alistamisen kuin varsinaisen tasa-arvon edistämisen - varsinkaan, kun itse kuvat eivät erityisesti vakuuta. Niitä yhdistää nais- ja aasialaisnäkökulma, joka ei näy kuvista!

Jodi Bieberin pyrkimys kuvata miehiä haavoittuvaiisna on mielestäni vähän edellä olevan kaltaisesti samalla tavalla kallellaan. On toki tärkeää, että valtakuvastolle tuodaan vastapainoa, mutta helposti mennään ojasta allikkoon. Bieberin kuvat herättävät säälinsekaisia tuntemuksia. Jos tavoitteena on kuvata haavoittuvuutta, kuvilta kaipaisi enemmän herkkyyttä. Ei kai ole tarkoituksena haudata miestä kuvissakaan hiljaisuuteen (Quiet on kuvasarjan nimi).

Jon Lowenstein opnnistuu mielestäni hyvin rytmittämään kuviaan, tarinaansa tapahtumista ja valokuvaamisen prosessista Soth Side sarjassaan. Marc Wilsonin The Last Stand  on myös hieno kuvakokonaisuus II maailmansodan sotarakennelmiusta Brittein saarilta ja Manner-Euroopan rannikolta.

Cristina de Middelin tarina Afronauts -kirjasta on kiinnostava. Näin nämä kuvat syksyllä 2013 Amsterdamin foamissa. Kuvat ja tarina jäi uskomattomuudessaan mieleen ja nyt oli kiinnostava lukea asiasta uudestaan.

Guy Martinin tarina, kiinnostava sekin. Ja hienosti Kent Klich tulee lukijaa ja katsojaa lähelle päättäessään hellästi, ei lainkaan raw-ottella, kertomalla Pelosta ja läheisyydestä kuvaajan ja kuvattavan kohtaamisessa.

Taiteen ja dokumentin pyrkimys totuudellisuuteen yhdistää niitä - mutta näiden yhdistäminen yhteen on ... niin mitä? Pyrkimystä edifioivaan valokuvaukseen!

Paljon odotuksia Raw View siis itselleen lataa. Hyvä alku uudelle bookazinelle.

Kaikkea ei voi saada - mutta silti onnea tinkimättömälle taiteellisuudelle ja porttia auki myös tinkimättömälle journalistiselle otteelle.

Jos perinteisesti taiteen on ajateltu kuvaavan maailmaa sisältä ulos ja dokumentaarisuuden taas ulkoa sisään, niin hyvässä dokumentaarisessa kuvassa tai muutettavat muuttaen taiteellisessa kuvassa sisäinen ja ulkoinen kaaos kuvastuu intensiivisenä, ristiriitaisena ja harmoonisena kosmoksena - totena illuusiona illuusiottomassa maailmassa.

Raaka näky

Raw, Photo Raw, Raw View - lehden seitsemän vuoden kehitys on nyt käsin kosketeltavana ja silmin nähtävänä sekä myös haistettavana painotuotteena. Uudistunut lehti tuoksuu nyt enemmän, kun lehti on kirjamainen bookazine. Pehmeämpi painopaperi antaa painomusteen tuoksun paremmin katsojan sieraimiin.

Lehden linja on selkiytynyt entisestä. Jos aikaisempi Photo Raw vielä tasapainotteli dokumentaarisen ja taiteellisen valokuvan välimaastossa, uusi suomalainen valokuvan erikoislehti linjaa linjakkaasti: Olemme kiinnostuneita yhteiskunnallisista, pitkään työstetyistä valokuvaprojekteista, joiden lähestymistapa on taiteellinen. (Pääkirjoitus, s. 3)

Raw View -kirjanen on 160-sivuinen  - äkkiseltään vaikuttaa, etta aiempaan verrattuna tekstin määrä on entisestä vähennettyt ja jutut alkavat kuvat edellä - ainakin jos lukee alusta loppuun,  kuten tapana taitaa olla. Toinen uudistus on, että lehti ei enää ole kaksikielinen (suomi, englanti) vaan ilmestyy kahdella eri kielellä. Tästä seuraava askel sattaa olla siirtyminen joko yksikielisyyteen (englanti) tai sitten lisäämällä kielivalikoimaa. Teemanumeroilla se voisi olla kiinnostava projekti. Kiinan tai aasian markkinat, miksei Japaninkin voisi olla kiinnostava avaus - tähän saattaisi aueta vienninedistämis(apu)rahaakin. Ongelmana tosin voi olla itse tuotteen sisältö: mikä siitä tekee erityisesti suomalaisen? [ Valokuva, hyvä valokuva, ei voi olla kansallinen, vaikka se voi kummuta kansallisesta kontekstista. Samoin kuin romaanin taide on lähtökohtaisesti jotain enemmän kuin kansalliskirjallisuus.]

Mutta itse #01 numeron sisältöön. Määreitä lehdellä on siis runsaasti ja ovat keskenään jännitteisiä, jopa ristiriitaisia. Valokuva on itsessään hetken vangitsemista ja klassisella tavalla teknisestä olemuksestaan johtuen tekemisessä menneen ja (elävää kuvatessaan) kuolleen kanssa. Ajan jatkumon siitä saa sarjallisuudella, aikaan sitomalla, tekstillä tarinallistamalla tai rinnastamalla ja omiin kokemuksiinsa upottamalla tarinan tuottaa katsoja.

Yhteiskunnalliset prosessit ja pitkään työstetyt projektit rinnastuvat kyllä, mutta siinä, missä pyörteiset yhteiskunnalliset prosessit noudattavat omaa ajan ja paikan logiikkaansa, valokuvaprojekteilla on usein ja pääsääntöisesti oma ajallinen ja paikallinen, usein vielä ennalta määritely kestonsa ja lokaationsa. Onko Raw View sittenkin enemmän valokuvauksen kuin valokuvan erikoislehti?

Nimessä on haluttu kuitenkin säilyttää sana raw. Sillä ei ilmeisesti viitata, ainakaan ensisijaisesti, tekniseen valokuvan formaattiin, vaan raakaan, paljaaseen, kokonaiseen ja käsittelemättömään valokuvaan. Kovin raakaa näkyä ei ensisilmäys kuviin loihdi. Liekö syynä taiteellinen lähestymistapa tai tietyntyyppinen pehmeän kuvan estetiikka?

Tästä lisää kun näkökokemus on suodattanut paremmin ajattelun kerroksien läpi. Sen jälkeen voi etsiä vastausta siihen, onko raaka näky(mä) jollakin tapaa myös edifioiva?

Edifioivan kuvan tuottaminen editoimalla :-)

Jeff Schewen kirja (Lightroom, Camera Raw & Photoshop RAW-kuvankäsittely. Docendo. Helsinki 2013) on oivallista ja opettavaista luettavaa. Kirja on teknisesti riittävän syvällinen ja esimerkeiltään ymmmärrettävä, jotta lukijalle avautuu joitain perusjuttuja kuvankäsittelystä. Esimerkkikuvat ovat toki amerikkalaisen värikylläisiä ja usein melko agressiivisia, mutta omat säädöt saa helposti sovitettua skandinaavisen kuulaiksi (jos haluaa). Itselleni ainakin valkeni nyt lopullisesti, että digikuvat ovat aina käsiteltyjä kuvia; on vain valittava kuka, mikä tai ketkä kuvan käsittelevät - kameran suunnitelleet insinöörit (yhtiöt), kuvankäsittelyohjelmien esisäädöt vai kuvan tuottaja. (Näin oli tietysti filmi- ja dia-aikanakin, mutta ajatus kuvan muokkauksesta edellytti paljon suurempia ponnistuksia kuin nykytekniikalla.)

Valokuva valmiina havainto-objektina on tuotettu objekti: sen ilmenemistä edeltää raakamateriaalin, raw-kuvan, oton jälkeen viisi vaihetta: (1) kuvan syöttäminen, (2) kuvien varmistus, (3) esituotanto, (4) tuotanto ja (5) jälkituotanto. Vaikka Schewe kirjoittaa ammattikuvaajille, hänen ohjeensa ovat käypiä myös edistyneelle harrastajalle tai semi-pro-kuvaajalle.

Schewe myös osoittaa hyvin, miten tärkeää (teknisessä mielessä) on tuottaa laadukasta raakamateriaalia kuvankäsittelyyn noudattamalla mm. ETTR- periaatetta (valota histrogrammista tarkasteltuna oikealle) ja käytä riittäävää suljinnopeutta (ISO-arvon kustannuksellakin).

Kirjassa pääpaino on Lightroomissa. Hyvä niin, sillä LR on yksi parhaista kaikista tietokoneohjelmista joita tunnen. Omalta osaltani kirja vahvistaa käsitystä, että en juuri varsinaista Photoshoppia jatkossa tarvitsekkaan. Nyt kun Lightroomista on jo 5. versio tulossa (beta-versio on jo suuren yleisönkin testattavissa) niin se pystyy tyydyttämään lähes kaiken tarvitsemani kuvankäsittelyn. En halua, ainakaan nyt, uppoutua kovin syvälle tasojen-käyttöön perustuvaan muokkaukseen ja useiden kuvien keskinäiseen upottamiseen.

Voimauttava kuvankäsittely on kiinnostava idea - siihen Schewen kirjakin antaa teknisiä osviittoja.

Vapaan miehen trilogia

Olen jo aiemmin aavistanut, että Michael Freemanilla on kirjoituksissaan taustaa enemmän kuin monilla valokuva"oppaita" julkaisevilla. Nyt hänen trilogiansa valokuvauksesta on suomennettu. Ensimmäinen osa Valokuvaamisen taito opastaa alkuun, Parempia valokuvia ja viimeinen osa Miten valokuva toimii? syventää käsitystä valokuvasta. Kussakin teoksessa on 192 sivua, yhdessä ne muodostavat lähes 600-sivuisen kokonaisuuden, josta on iloa ja opastusta varsin hienosti.

Freeman on britti ja hänellä on oma, melko konstailematon, mutta ei kuitenkaan sivistymätön, suhde valokuvaamiseen ja valokuvaan - kuvan ottamiseen, tekemiseen ja tuottamiseen. Hän ei suhtaudu kritiikittömän ihailevasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja valokuvaan, vaikka sen arvon tunnustaakin. Hän korostaa valokuvauksen historiallista jatkuvuutta, sen kaupallisia ja mediasidonnaisia riippuvuuksia, mutta näkee valokuvan humaanisen ja yhteiskuntakriittisen potentiaalin.

Ehkä suurin puute Freemanin tarkastelussa on, että hän sivuuttaa maininnalla muun kuin ammattimaisen valokuvauksen, vaikka suuntaakin kirjoituksensa selvästi valokuvauksen harrastajille, amatööreille.  Ammattikuvaajille, kuvajournalisteille ja taidekuvaajille Freeman on uskoakseni vähemmän kiinnostava, hän ei mene kovin syvälle ja hänen eetoksensa ei ole "tinkimättömän" kuvajournalistinen (kuten esim. PhotoRaw-lehden) ja samalla hän välttää "kohoamasta" taidekuvan tuottamiseen tarvittavaan filosofiseen tai kuraattoripuheeseen (vaikka sen tunnistaakin ja ottaa siihen kriittistä etäisyyttä).

Vampyyri ja etana

Valmistelen lyhyttä esitystä muistin ja tarinan välisestä suhteesta. Ideana on kytkeä episodisen muistin ja edifioivan tarinan/kuvan käsitteitä toisiinsa. Kuvat, erityisesti elämähistorialliset kuvat, ovat kuin episodimerkkejä tarinassa. 

Taikavuoreen kirjoitinkin lyhyesti Marja Saarenheimon Muistin vimma -teoksesta. Toinen kiinnostava tuttavuus on ollut Wim Wendersin pohdinnat kuvan ja tarinan suhteesta. 

Tarinan ja kuvan suhdetta tarkasteltaessa tuo tarina minun mieleeni vampyyrin, joka yrittää imeä kuvan kuiviin. Kuvat ovat hyvin haavoittuvia, ne muistuttavat hieman etanoita, jotka vetäytyvät kuoreensa heti, kun joku sipaisee niiden tuntosarvia. Kuvat eivät halua olla mitään työjuhtia: ne eivät halua kantaa tai kuljettaa mitään, oli sitten kysymys sanomasta tai merkityksestä, tavoitteesta tai moraalista. Tarinat pyrkivät kuitenkin juuri siihen. 

---

Tarinoissa on kuitenin myös jotain hyvin kiihottavaa; niillä on melkoinen voima ja merkitys ihmiselle. Ne tuntuvat antavan ihmiselle jotain sellaista, mitä he mielettömästi kaipaavat, jotain, joka on enemmän kuin hupia, jännitystä tai ajanvietettä. Ensisijaisesti kysymys on siitä, että tarinoissa luodaan yhteys. Tarinat antavat antavat ihmiselle tunteen, että asioissa on mieltä, että heitä ympäröivän uskomattoman ilmiöiden sekasorron taakse kätkeytyy järjestys. Tuota järjestystä ihmiset kaipaavat elämäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sanoisimpa jopa, että järjestyksen tai tarinan idea on yhteydessä jumaluuden idean kanssa. Tarinat ovat jumalan korvike. Tai päinvastoin.

---

(Tarinat) ovat hyvin, hyvin tärkeitä henkiinjäämismuotoja. Keinotekoisella rakenteellaan ne auttavat ihmisiä voittamaan suuret pelkonsa: pelon, ettei jumalaa ole olemassa, ja että he itse ovat vain pieniä irrallisia osasia, joilla on kyky aistia ja tiedostaa, mutta jotka siitä huolimatta ovat hukassa heidän käsityskykynsä rajat ylittävässä maailmankaikkeudessa.

(Wenders 1989, 242)

Wenders, Wim, [e]motion pictures - Kuvien logikka. Like, Helsinki 1989. ISBN: 951-8929-17-3.

Wenders on sanonut myös, että jokainen kuva on elokuvan ensimmäinen kuva. Ehkä voisi ajatella, että kuva on osa (elo)kuvaa, ei välttämättä ensimmäinen tai viimeinen. Kuvat leikkaavat eri tavoin elämäntarinaan ja saavat sitä kautta merkityksen (eivät kiinteää, vaan tarinan kertojan muuttuessa ja tarinan jatkuessa, muuttuvan merkityksen).

Lasten valokuvailmaisu

Päivi Setälä kuuntelee vastaväittäjän huomautuksia.

Päivi Setälä väitteli reilu kuukausi sitten lasten valokuvailmaisusta. Työn otsikkona on Lapsi kuvan takana. Erityisiä piirteitä lasten valokuvailmaisussa. (Musta Taide, Helsinki 2012) Vastaväittäjänä oli dosentti Tutta Palin Turun yliopistosta ja kustoksena Merja Salo Aalto-yliopistosta.

Setälän työ perustuu pitkähköön tutkimusperiodiin ja pitkään kokemukseen lasten valokuvailmaisun parissa. Tutkimuksen kohteena on 6-7 -vuotiaiden lasten ympäristöaiheiset valokuvat, videotallenteet valokuvatyöpajoista ja lasten keskustelut kuvista ja tutkijan omat havainnoit toiminnan aikana.

Väitöstilaisuudessa pääpaino oli, kuten tapana on, tutkimuksen menetelmälliset kysymykset, se miten kattava aineisto on ja miten luotettavsti sen perusteella käytetyin menetelmin on saatu kiinnostavia tuloksia.

Setälän työ ei anna ehkä kovinkaan paljon teoreettisesti tai menetelmällisesti. Se mikä kuitenkin on käsittääkseni hyvinkin merkityksellistä on hänen pyrkimyksensä sanallistaa ja luoda käsitteistöä lasten ottamien valokuvien piirteiden kuvailuun. Nämä termit ja käsitteet soveltuvat hyvin kaikkiin valokuviin ja auttavat myös havinnollisuudessaan kuvaajia näkemään kuvansa valokuvina.

Setälän termejä ovat suttumat, sattumat ja sommittumat. Erityisiä sommittumia ovat  puuttuma, asettelu, ilamaantuma, taivaantuma ja vastarinta.

Setälä katsoo lasten ottamia kuvia asemoinnin, kuvakoon, kuvakulman, läsnä/poissaolon, rajauksen, huomiopisteen, tarkkuuden ja tunnistettavuuden, valon, värin ja konvention näkökulmasta, mutta merkittävää on, että hän kysyy sitä (lapsi)kuvaajien näkökulmasta, ei-normatiivisesti (paitsi tietysti siinä mielessä, että jo tämä kysyminen lähteet ovat "hyvän" valokuvan traditiossa).

Setälän väitöskirja on yksi naula siihen arkkuun, jossa valokuva nähdään joko "todellisuuden totuudellisena kuvajaisena" tai "tekijän luomuksena". Valokuva on teknis-kultturellinen ilmiö, joka ei alistu helposti todellisuudelle, tekijälle tai edes katsojalle. Vuorovaikutuksellisuus ja tarinallisuus avaavat kuvan. Joskus tarinan alkuna on vain pieni juttu, sana tai vihje.

Hienoa, että lapset ja valokuva saa Setälän työssä äänen myös akateemisessa tutkimuksessa!

Valokuvan transsendentaalisuudesta

Friedrich Schlegelin pyrkimys filosofian ja runouden yhdistämiseen romanttisessa kirjalliuudessa soveltuu myös valokuvan pohdintaan:

Schlegel kirjoittaa: On olemassa runoutta, jolle kaikki kaikessa on ideaalisen ja reaalisen suhde ja jota analogisesti filosofiselle kielenkäytölle pitäisi kutsua transsendentaalirunoudeksi. (...) Sellaista transsendentaalifilosofiaa, joka ei olisi kriittistä ja joka ei esittäisi myös tuottavaa tuotetun ohella ja joka ei transsendentaalisten ajatusten ohella sisältäisi myös transsendentaalisen ajattelun luonnetta, ei pidettäisi arvossa.  (lainaus  Saarinen, Taiteen Elämä ja Kuolema, Kuvataideakatemia, Helsinki 2011, 51 ).

Muutettavat muuttaen voidaan ajatella, että valokuva on aina tuotettu ja siinä vuoidaan nähdä myös sen tuotannon ehdot, kriittisessä "luennassa".  Valokuvassa on itsessään sekä reflektion, että sen peittämisen  elementit. Valokuvan realistisuus (fotorealismi) peittää valokuvan illusorisen luonteen. Valokuvaan on myös hauska soveltaa Schlegelin ajatusta runouden suhdetta vuorokauden valorytmiin:

Nukkuminen ja uneksiminen ovat vajoamista takaisin maan syliin. Ajattelu on valon, ilman, keskipäivän tuotetta. Kaikki runous on siis aamunkoittoa ja iltaruskoa.  (Mt., 62)

ja

Romanttisinta on maan pinta. (Mt.,61)

Valokuvausoppaiden yleinen ohje valokuvaajille on: kuvaa aamulla ja illalla, nuku keskipäivän kovan valon aikaan. Tästäkö johtuu, että valokuvasta on niin vähän ajatelteltua kirjoitusta :-)?

Schlegelin viittaus maan pintaa tuo myös välittömästi Heideggerin maan-taivaan vastakkaisuuden ja vuorottelun näköpiiriin.

Vastakohtaisuus siinä, mieten valokuvassa näkyy sen tuottamisen ehdot (joko itsesssän tai kuvaa kontekstualisoivana tekstinä), heijastaa myös hyvin käsitystä valokuvasta toden ja illuusion rajana.

Kuvan illuusion destruktointi tai rekontruointi antaa runsaasti tilaa valokuvan dekonstruktiiviselle tutkimukselle vaikkapa diskurssianalyysin keinoin.