Chi Modu - hip-hop kuvaajaksi kategorisoitu kategorisoimaton

Chi Modu on yhdysvaltalainen valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi 90-luvulla nousevien räp-tähtien kuvaajana. Hänen hip-hop -kuvansa olivat esillä viime kesällä Porin taidemuseossa. Nyt Chi on julkaissut yhteistyössä  Porin Taidemuseon kanssa näyttelyn kuvista kirjan, joka kantaa näyttelyn nimeä: Uncategorized.

Kirjan kuvat ikonisoivat hienosti joitain 90-luvun piirteitä. Merkittävimpänä niistä pidän kirjan sivulla 14 olevaa Notorious B.I.G.:n kuvaa. Chi kirjoittaa tekstissä ottaneensa kuvan New Jerseyssä siten, että New Yorkin kaksoistornit (Twin Towers) ovat taustalla. Tavoitteena oli näyttää Biggie New Yorkin kinginä seisomassa ikonisten kaksoistornien rinnalla. Kuva otettiin 1996. Viisi vuotta myöhemmin kaikki kuvassa ollut oli hävinnyt. Sitä otettaessa ei tietenkään ollut käsitystä siitä, mitä tuleman piti. Kuva oli otettu - sen merkitys syntyi tai lisääntyi myöhemmin.

Kuvaa voidaan lukea, katsoa ja tulkita monella tavalla. Minulle se kertoo globaalista yhteiskunnallisesta rakenteesta, joka synnytää hip-hop kulttuuriin liittyvän väkivaltaisuuden ja kansainvälisen terrosismin, tuhoaa sekä symboliksi nousseita yksilöitä että rakennuksia. Kaksoistornien tuhoamisen myötä kuoli ja vammautui sivullisten ihmisten lisäksi monenlaiaia ajatuksia maailmasta ja sen muttammisesta. Vai olivatko tämän tarinan traagiset kuolonuhrit sittenkään sivullisia?

Rakenteellisien seikkojen rinnalla Chin kuvissa näkyy myös hip-hop sankarien yksilölliset ja haavoittuvat piirteet. Kovan ulkokuoren alla on nuoruuden ja oman yhteiskunnallisen aseman synnyttämää epävarmuutta, näyttämisen tarvetta ja välttämättömyyttä vähintäänkin pitää oma reviiri tai laajentaa sitä. Pyrkimys periamerikkalaiseen tapaan nousta köyhyydestä rikkauteen.

Chin tavoitteena on katsoa, nähdä ja kuvata ihminen julkikuvansa takana (HS haastattelu 23.7.2015). Näin tehdessään hän samalla laajentaa tuota julkisuuskuvaa ja luo sitä. Jännite julkkisten "kuplassa elämisen" ja "kuplaan mukaanpääseminen" valokuvien välityksellä on kyllä hyvä asia.  "Aitous", "alkupeäisyys", "katu-uskottavuus" ovat nekin tavaramerkkejä, joita tuoteaan. Kuviin on, kuitenkin, asettunut, syvä inhimillisyys ja välittömyys. Tässä koskettavuudessa on myös näiden kuvien edifioivuus.

Kirjassa on myös hyvä Hip-Hop Timeline. Se antaa yleiskuvan räpin synnystä, taustasta ja kehityksestä, myös meille, jotka emme ole eläneet tuota ilmiötä omassa nuoruudessamme (vaan katsoneet sitä enemmänkin vanhemman näkökulmasta).

Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal

Aika hiljaista on nyt ollut tässä edifioivan valokuvan bloggamisessa. Tällaisen jutun sain kuitenkin aikaan TAMKin uuteen verkkolehteen, TAMKjournaaliin:



Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal



Sen jälkeen huomasin vielä Magnum-kuvaaja Elliot Erwittin hyvän luonnehdinnan valokuvaamisesta:


Minulle valokuvaaminen on havaintojen taidetta. Se tarkoittaa mielenkiintoisen asian löytämistä tavallisen keskeltä. Olen huomannut, ettei havainnoinnin taito liity niinkään itse näkemiseen kuin tapaan katsoa asioita. ( Kamera 3-4/2015, s. 11.)

Näköaloja kuviin ja kuvista (Raw View #01)

Raw View -lehti on siis kiinnostunut julkaisemaan yhteiskunnallista, pikään työstettyä ja taiteellista valokuvaa.

Ensimmäisessä kirjamaisessa lehdessä on 15 kuvaajan kuvia ja muutamia henkilökuvia ja haastatteluja sekä kirjojen esittelyitä.

Rebecca Reeve kertoo kuvasarjansa Marjory's Worldin yhtenä taustana olevan G.W. Sebaldin kirjasta Saturnuksen renkaat kertova dokumenttielokuva.  Hän avaa ideaansa kuvata luonnonpuiston maisemaa verhojen renustamana tai korostamana sekä oman lapsuuden maisemansa vaikutusta kuviinsa. Mietoa, pehmeää työtä luonnonpuiston puolesta.

Mikhael Subotzky & Patrick Waterhouse esitttelevät sanoin ja kuvin Ponte Cityn Johannesburgin ikoninisen rakkennelman taantumaa symbolovan historian. Kuvat ja tarina hätkähdyttävät, mutta itse asiasta dokumentin (kuvat&sanat) avulla ei juuri saa selkeyttä - kuvat eivät muodosta oikein tarinaa jan tekstikin paremminkin arvailee, mikä on totta, mikä kaupunkilegendaa. Tämäntyyppisessä asiassa tiukempi journalistinen linja kyllä olisi tuonut kuvia paremmin oikeuksiinsa,

Yumi Gato, kuraattori, on ottanut tehtäväkseen tuoda esille aasialaisia naisvalokuvaajia. Hyvä niin. Tekstissä kuitenkin tärähtää silmään toteamus, jonka mukaan hän ei usko, että sukupuoli rajoittaa naiskuvaajia. Hän toteaa, että pelkästään kuvia katsomalla on mahdotonta sanoa, ovatko kuvat naisten vai miesten ottamia. Naiset pystyvät mihin tahansa -toteamus tuo mieleen pikemminkin ylistämällä alistamisen kuin varsinaisen tasa-arvon edistämisen - varsinkaan, kun itse kuvat eivät erityisesti vakuuta. Niitä yhdistää nais- ja aasialaisnäkökulma, joka ei näy kuvista!

Jodi Bieberin pyrkimys kuvata miehiä haavoittuvaiisna on mielestäni vähän edellä olevan kaltaisesti samalla tavalla kallellaan. On toki tärkeää, että valtakuvastolle tuodaan vastapainoa, mutta helposti mennään ojasta allikkoon. Bieberin kuvat herättävät säälinsekaisia tuntemuksia. Jos tavoitteena on kuvata haavoittuvuutta, kuvilta kaipaisi enemmän herkkyyttä. Ei kai ole tarkoituksena haudata miestä kuvissakaan hiljaisuuteen (Quiet on kuvasarjan nimi).

Jon Lowenstein opnnistuu mielestäni hyvin rytmittämään kuviaan, tarinaansa tapahtumista ja valokuvaamisen prosessista Soth Side sarjassaan. Marc Wilsonin The Last Stand  on myös hieno kuvakokonaisuus II maailmansodan sotarakennelmiusta Brittein saarilta ja Manner-Euroopan rannikolta.

Cristina de Middelin tarina Afronauts -kirjasta on kiinnostava. Näin nämä kuvat syksyllä 2013 Amsterdamin foamissa. Kuvat ja tarina jäi uskomattomuudessaan mieleen ja nyt oli kiinnostava lukea asiasta uudestaan.

Guy Martinin tarina, kiinnostava sekin. Ja hienosti Kent Klich tulee lukijaa ja katsojaa lähelle päättäessään hellästi, ei lainkaan raw-ottella, kertomalla Pelosta ja läheisyydestä kuvaajan ja kuvattavan kohtaamisessa.

Taiteen ja dokumentin pyrkimys totuudellisuuteen yhdistää niitä - mutta näiden yhdistäminen yhteen on ... niin mitä? Pyrkimystä edifioivaan valokuvaukseen!

Paljon odotuksia Raw View siis itselleen lataa. Hyvä alku uudelle bookazinelle.

Kaikkea ei voi saada - mutta silti onnea tinkimättömälle taiteellisuudelle ja porttia auki myös tinkimättömälle journalistiselle otteelle.

Jos perinteisesti taiteen on ajateltu kuvaavan maailmaa sisältä ulos ja dokumentaarisuuden taas ulkoa sisään, niin hyvässä dokumentaarisessa kuvassa tai muutettavat muuttaen taiteellisessa kuvassa sisäinen ja ulkoinen kaaos kuvastuu intensiivisenä, ristiriitaisena ja harmoonisena kosmoksena - totena illuusiona illuusiottomassa maailmassa.

Raaka näky

Raw, Photo Raw, Raw View - lehden seitsemän vuoden kehitys on nyt käsin kosketeltavana ja silmin nähtävänä sekä myös haistettavana painotuotteena. Uudistunut lehti tuoksuu nyt enemmän, kun lehti on kirjamainen bookazine. Pehmeämpi painopaperi antaa painomusteen tuoksun paremmin katsojan sieraimiin.

Lehden linja on selkiytynyt entisestä. Jos aikaisempi Photo Raw vielä tasapainotteli dokumentaarisen ja taiteellisen valokuvan välimaastossa, uusi suomalainen valokuvan erikoislehti linjaa linjakkaasti: Olemme kiinnostuneita yhteiskunnallisista, pitkään työstetyistä valokuvaprojekteista, joiden lähestymistapa on taiteellinen. (Pääkirjoitus, s. 3)

Raw View -kirjanen on 160-sivuinen  - äkkiseltään vaikuttaa, etta aiempaan verrattuna tekstin määrä on entisestä vähennettyt ja jutut alkavat kuvat edellä - ainakin jos lukee alusta loppuun,  kuten tapana taitaa olla. Toinen uudistus on, että lehti ei enää ole kaksikielinen (suomi, englanti) vaan ilmestyy kahdella eri kielellä. Tästä seuraava askel sattaa olla siirtyminen joko yksikielisyyteen (englanti) tai sitten lisäämällä kielivalikoimaa. Teemanumeroilla se voisi olla kiinnostava projekti. Kiinan tai aasian markkinat, miksei Japaninkin voisi olla kiinnostava avaus - tähän saattaisi aueta vienninedistämis(apu)rahaakin. Ongelmana tosin voi olla itse tuotteen sisältö: mikä siitä tekee erityisesti suomalaisen? [ Valokuva, hyvä valokuva, ei voi olla kansallinen, vaikka se voi kummuta kansallisesta kontekstista. Samoin kuin romaanin taide on lähtökohtaisesti jotain enemmän kuin kansalliskirjallisuus.]

Mutta itse #01 numeron sisältöön. Määreitä lehdellä on siis runsaasti ja ovat keskenään jännitteisiä, jopa ristiriitaisia. Valokuva on itsessään hetken vangitsemista ja klassisella tavalla teknisestä olemuksestaan johtuen tekemisessä menneen ja (elävää kuvatessaan) kuolleen kanssa. Ajan jatkumon siitä saa sarjallisuudella, aikaan sitomalla, tekstillä tarinallistamalla tai rinnastamalla ja omiin kokemuksiinsa upottamalla tarinan tuottaa katsoja.

Yhteiskunnalliset prosessit ja pitkään työstetyt projektit rinnastuvat kyllä, mutta siinä, missä pyörteiset yhteiskunnalliset prosessit noudattavat omaa ajan ja paikan logiikkaansa, valokuvaprojekteilla on usein ja pääsääntöisesti oma ajallinen ja paikallinen, usein vielä ennalta määritely kestonsa ja lokaationsa. Onko Raw View sittenkin enemmän valokuvauksen kuin valokuvan erikoislehti?

Nimessä on haluttu kuitenkin säilyttää sana raw. Sillä ei ilmeisesti viitata, ainakaan ensisijaisesti, tekniseen valokuvan formaattiin, vaan raakaan, paljaaseen, kokonaiseen ja käsittelemättömään valokuvaan. Kovin raakaa näkyä ei ensisilmäys kuviin loihdi. Liekö syynä taiteellinen lähestymistapa tai tietyntyyppinen pehmeän kuvan estetiikka?

Tästä lisää kun näkökokemus on suodattanut paremmin ajattelun kerroksien läpi. Sen jälkeen voi etsiä vastausta siihen, onko raaka näky(mä) jollakin tapaa myös edifioiva?

Edifioivan kuvan tuottaminen editoimalla :-)

Jeff Schewen kirja (Lightroom, Camera Raw & Photoshop RAW-kuvankäsittely. Docendo. Helsinki 2013) on oivallista ja opettavaista luettavaa. Kirja on teknisesti riittävän syvällinen ja esimerkeiltään ymmmärrettävä, jotta lukijalle avautuu joitain perusjuttuja kuvankäsittelystä. Esimerkkikuvat ovat toki amerikkalaisen värikylläisiä ja usein melko agressiivisia, mutta omat säädöt saa helposti sovitettua skandinaavisen kuulaiksi (jos haluaa). Itselleni ainakin valkeni nyt lopullisesti, että digikuvat ovat aina käsiteltyjä kuvia; on vain valittava kuka, mikä tai ketkä kuvan käsittelevät - kameran suunnitelleet insinöörit (yhtiöt), kuvankäsittelyohjelmien esisäädöt vai kuvan tuottaja. (Näin oli tietysti filmi- ja dia-aikanakin, mutta ajatus kuvan muokkauksesta edellytti paljon suurempia ponnistuksia kuin nykytekniikalla.)

Valokuva valmiina havainto-objektina on tuotettu objekti: sen ilmenemistä edeltää raakamateriaalin, raw-kuvan, oton jälkeen viisi vaihetta: (1) kuvan syöttäminen, (2) kuvien varmistus, (3) esituotanto, (4) tuotanto ja (5) jälkituotanto. Vaikka Schewe kirjoittaa ammattikuvaajille, hänen ohjeensa ovat käypiä myös edistyneelle harrastajalle tai semi-pro-kuvaajalle.

Schewe myös osoittaa hyvin, miten tärkeää (teknisessä mielessä) on tuottaa laadukasta raakamateriaalia kuvankäsittelyyn noudattamalla mm. ETTR- periaatetta (valota histrogrammista tarkasteltuna oikealle) ja käytä riittäävää suljinnopeutta (ISO-arvon kustannuksellakin).

Kirjassa pääpaino on Lightroomissa. Hyvä niin, sillä LR on yksi parhaista kaikista tietokoneohjelmista joita tunnen. Omalta osaltani kirja vahvistaa käsitystä, että en juuri varsinaista Photoshoppia jatkossa tarvitsekkaan. Nyt kun Lightroomista on jo 5. versio tulossa (beta-versio on jo suuren yleisönkin testattavissa) niin se pystyy tyydyttämään lähes kaiken tarvitsemani kuvankäsittelyn. En halua, ainakaan nyt, uppoutua kovin syvälle tasojen-käyttöön perustuvaan muokkaukseen ja useiden kuvien keskinäiseen upottamiseen.

Voimauttava kuvankäsittely on kiinnostava idea - siihen Schewen kirjakin antaa teknisiä osviittoja.

Vapaan miehen trilogia

Olen jo aiemmin aavistanut, että Michael Freemanilla on kirjoituksissaan taustaa enemmän kuin monilla valokuva"oppaita" julkaisevilla. Nyt hänen trilogiansa valokuvauksesta on suomennettu. Ensimmäinen osa Valokuvaamisen taito opastaa alkuun, Parempia valokuvia ja viimeinen osa Miten valokuva toimii? syventää käsitystä valokuvasta. Kussakin teoksessa on 192 sivua, yhdessä ne muodostavat lähes 600-sivuisen kokonaisuuden, josta on iloa ja opastusta varsin hienosti.

Freeman on britti ja hänellä on oma, melko konstailematon, mutta ei kuitenkaan sivistymätön, suhde valokuvaamiseen ja valokuvaan - kuvan ottamiseen, tekemiseen ja tuottamiseen. Hän ei suhtaudu kritiikittömän ihailevasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja valokuvaan, vaikka sen arvon tunnustaakin. Hän korostaa valokuvauksen historiallista jatkuvuutta, sen kaupallisia ja mediasidonnaisia riippuvuuksia, mutta näkee valokuvan humaanisen ja yhteiskuntakriittisen potentiaalin.

Ehkä suurin puute Freemanin tarkastelussa on, että hän sivuuttaa maininnalla muun kuin ammattimaisen valokuvauksen, vaikka suuntaakin kirjoituksensa selvästi valokuvauksen harrastajille, amatööreille.  Ammattikuvaajille, kuvajournalisteille ja taidekuvaajille Freeman on uskoakseni vähemmän kiinnostava, hän ei mene kovin syvälle ja hänen eetoksensa ei ole "tinkimättömän" kuvajournalistinen (kuten esim. PhotoRaw-lehden) ja samalla hän välttää "kohoamasta" taidekuvan tuottamiseen tarvittavaan filosofiseen tai kuraattoripuheeseen (vaikka sen tunnistaakin ja ottaa siihen kriittistä etäisyyttä).

Vampyyri ja etana

Valmistelen lyhyttä esitystä muistin ja tarinan välisestä suhteesta. Ideana on kytkeä episodisen muistin ja edifioivan tarinan/kuvan käsitteitä toisiinsa. Kuvat, erityisesti elämähistorialliset kuvat, ovat kuin episodimerkkejä tarinassa. 

Taikavuoreen kirjoitinkin lyhyesti Marja Saarenheimon Muistin vimma -teoksesta. Toinen kiinnostava tuttavuus on ollut Wim Wendersin pohdinnat kuvan ja tarinan suhteesta. 

Tarinan ja kuvan suhdetta tarkasteltaessa tuo tarina minun mieleeni vampyyrin, joka yrittää imeä kuvan kuiviin. Kuvat ovat hyvin haavoittuvia, ne muistuttavat hieman etanoita, jotka vetäytyvät kuoreensa heti, kun joku sipaisee niiden tuntosarvia. Kuvat eivät halua olla mitään työjuhtia: ne eivät halua kantaa tai kuljettaa mitään, oli sitten kysymys sanomasta tai merkityksestä, tavoitteesta tai moraalista. Tarinat pyrkivät kuitenkin juuri siihen. 

---

Tarinoissa on kuitenin myös jotain hyvin kiihottavaa; niillä on melkoinen voima ja merkitys ihmiselle. Ne tuntuvat antavan ihmiselle jotain sellaista, mitä he mielettömästi kaipaavat, jotain, joka on enemmän kuin hupia, jännitystä tai ajanvietettä. Ensisijaisesti kysymys on siitä, että tarinoissa luodaan yhteys. Tarinat antavat antavat ihmiselle tunteen, että asioissa on mieltä, että heitä ympäröivän uskomattoman ilmiöiden sekasorron taakse kätkeytyy järjestys. Tuota järjestystä ihmiset kaipaavat elämäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sanoisimpa jopa, että järjestyksen tai tarinan idea on yhteydessä jumaluuden idean kanssa. Tarinat ovat jumalan korvike. Tai päinvastoin.

---

(Tarinat) ovat hyvin, hyvin tärkeitä henkiinjäämismuotoja. Keinotekoisella rakenteellaan ne auttavat ihmisiä voittamaan suuret pelkonsa: pelon, ettei jumalaa ole olemassa, ja että he itse ovat vain pieniä irrallisia osasia, joilla on kyky aistia ja tiedostaa, mutta jotka siitä huolimatta ovat hukassa heidän käsityskykynsä rajat ylittävässä maailmankaikkeudessa.

(Wenders 1989, 242)

Wenders, Wim, [e]motion pictures - Kuvien logikka. Like, Helsinki 1989. ISBN: 951-8929-17-3.

Wenders on sanonut myös, että jokainen kuva on elokuvan ensimmäinen kuva. Ehkä voisi ajatella, että kuva on osa (elo)kuvaa, ei välttämättä ensimmäinen tai viimeinen. Kuvat leikkaavat eri tavoin elämäntarinaan ja saavat sitä kautta merkityksen (eivät kiinteää, vaan tarinan kertojan muuttuessa ja tarinan jatkuessa, muuttuvan merkityksen).