Kolme kuvaajaa: Bremer, Heikura ja Luukkola

Caj Bremer toimittajan haastattelussa 3.3.2016

Caj Bremer istui Messukeskuksen kahvilassa toimittajan haastateltavana hetkeä ennen hänelle myönnettävää Fotofinlandian tunnustuspalkintoa.

Illalla Pekka Luukkola avasi näyttelynsä Galleria Heinossa Uudenmaankadulla Helsingissä.

Paria päivää myöhemmin lainasin Luukkolan kirjan Maiseman aika - Sense of Time Porin kirjastosta. Samalla mukaani tuli myös Hannes Heikuran valokuvakirjojen trilogian viimeinen opus End of the Road - Matkan loppu.

Kolme kuvaajaa. Mikä heitä yhdistää? Valokuva välineenä. Bremer on pitkän linjan dokumentaarisesta perinteestä ponnistava, nyt taiteilijaksi tunnustettu. Itse hän identifioituu valokuvaajaksi, vaikka on aikoinaan nauttinut taiteilijaprofessorin etuoikeutettua pestiä. Myös Heikura on lehtikuvaajana ansioituniut dokumentaristi, joka siirtyi taidekuvaan. Luukkolan kuvat puolestaan liittyvät niin taiteeseen kuin myös akateemiseen tutkimukseen. Luukkola väitteli valokuvan laadusta ja kuvat ovat osa tätä tutkimusta  (Laadun taika, Doctoral dissertation, Aalto University & Maisemakuva, 2016).

Hannes Heikuran aiemmasta kirjasta kirjoitin vuonna 2011. Heikura oli silloin vielä elossa, mutta hänen kuvistaan välittyi yksinäisen ihmisen synkkä ja mustavalkoinen katse. Viimeiseksi jääneessä teoksessa väri on palannut kuviin, mutta sävy on edelleen tumma.

Pekka Luukkola näyttelynsä avajaisissa 3.3.2016

Hannes Heikuran Matkan loppu

Erilaisia kuvaajia, erilaisia kuvia. Heikura kuvasi suhdettaan valokuvaan: Yksinäisyys ei ole vain murheellista, vaan myös rakentavaa. Valokuvauksen kautta voi prosessoida myös omaa suhdettaan asiaan. Se on valmistautumistra lopulliseen yksinäisyyteen. (Anna-Stiina Nykäsen haastattelussa HS:lle maaliskuussa 2014).

Valokuvaaja ei voi elää yhdellä tavalla ja kuvata toisella. Siten kaikki kuvat ovat eräänlaisia omakuvia. Valokuvaajan ei tarvitse esiintyä kuvissaan, silti hän paljastaa kaiken itsestään. Tässä on minulle valokuvan totuus ja ehdottomuus. Näin Heikura totesi esitellessään sarjaa We Walk Alone vuonna 2013 (ko. teos, s. 151).

Valokuvaamisessa on kysymys elämästä, kuolemasta, rakkaudesta. Pyrkimys ymmärtää yksinäisyys, maailman murheellinen kauheus katkeroitumatta, pienien yksityisyyden hetkien pysähdyksinä. 

Esan kanssa kaffeella, osa 1

Olimme perjantai-ilrtapäivänä 11.3.  Porin taidemuseon kahvilassa Esa Bärlundin kanssa kaffeella ja kuvia katsomassa. Olimme sopineet tuovamme kumpikin kaksi kuvaa tarinoinnin pohjaksi. Ankaran saksi, kivi, paperi -arvonnan jälkeen puhuimme seuraavista kuvista. Voitin tai hävisin kisan ja esittelin ensimmäisen kuvani, siitä alla.

Kuva 1: Riihikedon herttua Duke miljööpotretissa:

Riihikedon herttua Duke

Esittelin kuvaa ja suhdettani siihen. Kuva on otettu Leica Q -kameran 28 mm objektiivilla Porissa 11. helmikuuta kuluvana vuonna. Kuvassa on Duke-koira, jota ulkoilutan päivittäin. Koira poseeraa minulle pyytäessäni, mutta aika pieniä hetkiä, joten on toimittava aika ripeästi.

Olen Dukea kuvatessani pyrkinyt yhdistämään kolme päivittäistä käveltyslenkkiä valokuvaamiseen ja tässä kuvassa mielestäni onnistuin. Kuva on rajattu neliöön ja taustasta on siistitty oikeaa ylänurkaa Lightroomissa, mutta muutoin se on melko kevyesti jälkityöstetty. Pidän kuvan somittelusta ja värijakauman sävyistä ja-alasta. Koiran katse on vastasuunnassa ja katsoo ulos kuva-alasta, molemmat asioita, joita usein pyritään välttämään, mutta tässä kuvassa se mielestäni toimii (yritin kääntää kuvan peilikuvaksi, mutta mielestäni se ei toimi). Kuvan intensiivisyys syntyy neliömäisten elementtien ja vastasuuntaisuuden luomasta kompleksisuudesta suhteessa kuva-alan staattiseen asetelmallisuuteen ja värien harmoniaan.

Esa ei koira-ihmiseksi tunnustautunut, mutta piti kuvan väripaletista ja harmoniasta. Kuvan tekninen laatu sai myös kiitosta.

Pohdimme, miten kuvia voisi julkaista ja kommentoida -tämä foorumi on käytössä, mutta ehkä keksimme jotain uutta ja ihmeellistä!

Jatkuu ... seuraavassa postauksessa.

Uusi suunta

Blogin virallisena tarkkailijana on Riihikedon herttua Duke.

Edifioivan valokuvauksen bloggaukseni ovat jääneet aika vähiin. Kuvannut olen kuitenkin ahkerasti ja ilolla.

Nyt olen ajatellut antaa blogille uuden suunnan - teoreettisesta pohdinnasta enemmän kokemukselliseen, analysoivasta kertovaan ja rennonpaan otteeseen.

Valokuvauksessa vuorovaikutusparadigma on lyönyt itsensä läpi niin terapeuttisesti, pedagogisesti kuin myös dokumementaarisesti suuntautuneen kuvauksen piirissä.

Ole siis tervetullut kommentoimaan kirjoituksia. Avaan myös mahdollisuuden kirjoittaa tähän blogiin - pyydä minulta kirjoittajaoikeudet lähettämällä oma s-postiosoitteesi minulle osoitteeseen: pekka.kalli(at)gmail.com ja kerro lyhyesti kuka olet (jos emme tunne toisiamme ennestään).

Zen ja valokuvaus

Mikko Hietaharjun kirjan nimi Paperilyhty virrassa - Zen ja valokuvaus  (Basam Books, Helsinki 2014) herättää ristiriitaisen ennakko-odotuksen: onko kyseessä puolivillainen "zen-pohdiskelulla" kuorrutettu valokuvaan jollain tavalla liittyvä teksti vai hienovarainen valokuvausta syventävästi pohtiva (edifioiva :-) ) teos. Ja kas kummaa - Hietaharju täyttää molemmat odotukset.

Kyseessä on Hietaharjun aiemmista ja nykyisistä kirjoituksista koottu teos. Mikko tuntee asiansa, niin valokuvauksen kuin japanilaisen kultuurin ja zen-filosofian perinjuurin. Hänellä on syvällinen suhde niihin ja pitkä opettajana tuo tekstiin paljon ymmärtämistä helpottavia vertauksia. Asiat tuodaan arkikokemuksen piiriin. Samalla jutusteleva tyyli veltostuttaa tekstiä paikoitellen.

Hietaharjun pohdinnalla on aivan ilmeisesti vankka teoreettinen perusta: hän yhdistää pohdinnoissaan niin sosiologian, semiotiikan, psykologian, taidehistorian kuin viestintätieteidenkin näkökulmaa, mutta ei kuitenkaan "väsytä" lukijaa liiallisella oppineisuuden osoittamisella tai raskaalla viiteapparaatilla.

Valokuva-analyysille teos antaa selkeän ja hyvän lähtökohdan. Katsoessamme (valo)kuvaa voimme arvioida kuvan suhdetta itseemme, itse kuvaa tai katsoa kuvan taakse.  Katsoja voi tarkentaa kuvan eteen, puhua omista tunnekokemuksistaan. Hän voi tarkentaa kuvapintaan, miettiä sommittelua ja tekniikan hallintaa. Kuvapinnan taakse tarkentaessaan häntä kiinnostaa kuvasta aukeava sosiaalisen, poliittisen tai koko kulttuurisen elämäntilanteen, hetken, ajankohdan tai tulevien ideologioiden esiinmarssi. (s. 181)

Hietaharju yhdistää valaisevalla tavalla eräitä zenin ja laajemminkin japanilaiseen taiteeseen yhdistettyjä käsitteitä. Kaiken katoavaisuuden periaate, mono no aware, näkyy  selkeimmin neljän vuodenajan muutoksissa, jossa kiertokulku synnyttää vuorotellen ilon, odotuksen, pysähtyneisyyden, surumielisyyden, kaihon ja jopa sisun tunteita. Käsitteet wabi ja sabi, epätäydellisen, pelkistetyn, askeettisen ja surumielisen yksinäisyyden käsitteet kuuluvat myös perinteiseen japanilaiseen estetiikkaan. Epätäydellinen on kiinnostavampaa kuin hiottu täydellisyys. Jos valokuvaa katsoo vain teknisenä suorituksena, kaikki teknisesti epätäydellinen näyttäytyy "taiteellisuutena" - kuvaan ei synny sen paremmin henkilökohtaista suhdetta kuin sitä, että sen avulla avautuisi näkymä johonkin tuonpuoleiseen. Kuvan voima on juuri siinä, että se tekee poissa olevan läsnä olevaksi.

Mikko Hietaharju on kerännyt kirjansa pääteeman ympärille paljon yksittäisiä, pääasiassa kiinnostavia huomioita erilaisista lähteistä. Ne antavat pontta valokuvaukselle ja kuvan katsomiselle. Ja aina voi viedä asioita pidemmälle. Jos kuvaaminen ei maistu, voi noudattaa vaikka taidemaalari Edward Hopperin maksiimia: haluan vain maalata auringonvalon talon seinällä - tai vain tyytyä katsomaan varjoja.

Chi Modu - hip-hop kuvaajaksi kategorisoitu kategorisoimaton

Chi Modu on yhdysvaltalainen valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi 90-luvulla nousevien räp-tähtien kuvaajana. Hänen hip-hop -kuvansa olivat esillä viime kesällä Porin taidemuseossa. Nyt Chi on julkaissut yhteistyössä  Porin Taidemuseon kanssa näyttelyn kuvista kirjan, joka kantaa näyttelyn nimeä: Uncategorized.

Kirjan kuvat ikonisoivat hienosti joitain 90-luvun piirteitä. Merkittävimpänä niistä pidän kirjan sivulla 14 olevaa Notorious B.I.G.:n kuvaa. Chi kirjoittaa tekstissä ottaneensa kuvan New Jerseyssä siten, että New Yorkin kaksoistornit (Twin Towers) ovat taustalla. Tavoitteena oli näyttää Biggie New Yorkin kinginä seisomassa ikonisten kaksoistornien rinnalla. Kuva otettiin 1996. Viisi vuotta myöhemmin kaikki kuvassa ollut oli hävinnyt. Sitä otettaessa ei tietenkään ollut käsitystä siitä, mitä tuleman piti. Kuva oli otettu - sen merkitys syntyi tai lisääntyi myöhemmin.

Kuvaa voidaan lukea, katsoa ja tulkita monella tavalla. Minulle se kertoo globaalista yhteiskunnallisesta rakenteesta, joka synnytää hip-hop kulttuuriin liittyvän väkivaltaisuuden ja kansainvälisen terrosismin, tuhoaa sekä symboliksi nousseita yksilöitä että rakennuksia. Kaksoistornien tuhoamisen myötä kuoli ja vammautui sivullisten ihmisten lisäksi monenlaiaia ajatuksia maailmasta ja sen muttammisesta. Vai olivatko tämän tarinan traagiset kuolonuhrit sittenkään sivullisia?

Rakenteellisien seikkojen rinnalla Chin kuvissa näkyy myös hip-hop sankarien yksilölliset ja haavoittuvat piirteet. Kovan ulkokuoren alla on nuoruuden ja oman yhteiskunnallisen aseman synnyttämää epävarmuutta, näyttämisen tarvetta ja välttämättömyyttä vähintäänkin pitää oma reviiri tai laajentaa sitä. Pyrkimys periamerikkalaiseen tapaan nousta köyhyydestä rikkauteen.

Chin tavoitteena on katsoa, nähdä ja kuvata ihminen julkikuvansa takana (HS haastattelu 23.7.2015). Näin tehdessään hän samalla laajentaa tuota julkisuuskuvaa ja luo sitä. Jännite julkkisten "kuplassa elämisen" ja "kuplaan mukaanpääseminen" valokuvien välityksellä on kyllä hyvä asia.  "Aitous", "alkupeäisyys", "katu-uskottavuus" ovat nekin tavaramerkkejä, joita tuoteaan. Kuviin on, kuitenkin, asettunut, syvä inhimillisyys ja välittömyys. Tässä koskettavuudessa on myös näiden kuvien edifioivuus.

Kirjassa on myös hyvä Hip-Hop Timeline. Se antaa yleiskuvan räpin synnystä, taustasta ja kehityksestä, myös meille, jotka emme ole eläneet tuota ilmiötä omassa nuoruudessamme (vaan katsoneet sitä enemmänkin vanhemman näkökulmasta).

Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal

Aika hiljaista on nyt ollut tässä edifioivan valokuvan bloggamisessa. Tällaisen jutun sain kuitenkin aikaan TAMKin uuteen verkkolehteen, TAMKjournaaliin:



Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal



Sen jälkeen huomasin vielä Magnum-kuvaaja Elliot Erwittin hyvän luonnehdinnan valokuvaamisesta:


Minulle valokuvaaminen on havaintojen taidetta. Se tarkoittaa mielenkiintoisen asian löytämistä tavallisen keskeltä. Olen huomannut, ettei havainnoinnin taito liity niinkään itse näkemiseen kuin tapaan katsoa asioita. ( Kamera 3-4/2015, s. 11.)

Näköaloja kuviin ja kuvista (Raw View #01)

Raw View -lehti on siis kiinnostunut julkaisemaan yhteiskunnallista, pikään työstettyä ja taiteellista valokuvaa.

Ensimmäisessä kirjamaisessa lehdessä on 15 kuvaajan kuvia ja muutamia henkilökuvia ja haastatteluja sekä kirjojen esittelyitä.

Rebecca Reeve kertoo kuvasarjansa Marjory's Worldin yhtenä taustana olevan G.W. Sebaldin kirjasta Saturnuksen renkaat kertova dokumenttielokuva.  Hän avaa ideaansa kuvata luonnonpuiston maisemaa verhojen renustamana tai korostamana sekä oman lapsuuden maisemansa vaikutusta kuviinsa. Mietoa, pehmeää työtä luonnonpuiston puolesta.

Mikhael Subotzky & Patrick Waterhouse esitttelevät sanoin ja kuvin Ponte Cityn Johannesburgin ikoninisen rakkennelman taantumaa symbolovan historian. Kuvat ja tarina hätkähdyttävät, mutta itse asiasta dokumentin (kuvat&sanat) avulla ei juuri saa selkeyttä - kuvat eivät muodosta oikein tarinaa jan tekstikin paremminkin arvailee, mikä on totta, mikä kaupunkilegendaa. Tämäntyyppisessä asiassa tiukempi journalistinen linja kyllä olisi tuonut kuvia paremmin oikeuksiinsa,

Yumi Gato, kuraattori, on ottanut tehtäväkseen tuoda esille aasialaisia naisvalokuvaajia. Hyvä niin. Tekstissä kuitenkin tärähtää silmään toteamus, jonka mukaan hän ei usko, että sukupuoli rajoittaa naiskuvaajia. Hän toteaa, että pelkästään kuvia katsomalla on mahdotonta sanoa, ovatko kuvat naisten vai miesten ottamia. Naiset pystyvät mihin tahansa -toteamus tuo mieleen pikemminkin ylistämällä alistamisen kuin varsinaisen tasa-arvon edistämisen - varsinkaan, kun itse kuvat eivät erityisesti vakuuta. Niitä yhdistää nais- ja aasialaisnäkökulma, joka ei näy kuvista!

Jodi Bieberin pyrkimys kuvata miehiä haavoittuvaiisna on mielestäni vähän edellä olevan kaltaisesti samalla tavalla kallellaan. On toki tärkeää, että valtakuvastolle tuodaan vastapainoa, mutta helposti mennään ojasta allikkoon. Bieberin kuvat herättävät säälinsekaisia tuntemuksia. Jos tavoitteena on kuvata haavoittuvuutta, kuvilta kaipaisi enemmän herkkyyttä. Ei kai ole tarkoituksena haudata miestä kuvissakaan hiljaisuuteen (Quiet on kuvasarjan nimi).

Jon Lowenstein opnnistuu mielestäni hyvin rytmittämään kuviaan, tarinaansa tapahtumista ja valokuvaamisen prosessista Soth Side sarjassaan. Marc Wilsonin The Last Stand  on myös hieno kuvakokonaisuus II maailmansodan sotarakennelmiusta Brittein saarilta ja Manner-Euroopan rannikolta.

Cristina de Middelin tarina Afronauts -kirjasta on kiinnostava. Näin nämä kuvat syksyllä 2013 Amsterdamin foamissa. Kuvat ja tarina jäi uskomattomuudessaan mieleen ja nyt oli kiinnostava lukea asiasta uudestaan.

Guy Martinin tarina, kiinnostava sekin. Ja hienosti Kent Klich tulee lukijaa ja katsojaa lähelle päättäessään hellästi, ei lainkaan raw-ottella, kertomalla Pelosta ja läheisyydestä kuvaajan ja kuvattavan kohtaamisessa.

Taiteen ja dokumentin pyrkimys totuudellisuuteen yhdistää niitä - mutta näiden yhdistäminen yhteen on ... niin mitä? Pyrkimystä edifioivaan valokuvaukseen!

Paljon odotuksia Raw View siis itselleen lataa. Hyvä alku uudelle bookazinelle.

Kaikkea ei voi saada - mutta silti onnea tinkimättömälle taiteellisuudelle ja porttia auki myös tinkimättömälle journalistiselle otteelle.

Jos perinteisesti taiteen on ajateltu kuvaavan maailmaa sisältä ulos ja dokumentaarisuuden taas ulkoa sisään, niin hyvässä dokumentaarisessa kuvassa tai muutettavat muuttaen taiteellisessa kuvassa sisäinen ja ulkoinen kaaos kuvastuu intensiivisenä, ristiriitaisena ja harmoonisena kosmoksena - totena illuusiona illuusiottomassa maailmassa.