Henttonen ja Kuukka

Musta Taide -kirjat rojahtivat jokin aika sitten postiluukusta: Markus Henttosen Lonely But Not Alone ja Raakel Kuukan Kirjeitä tyttärelle - Letters to a Daughter.

Henttosen kirja vertautuu Hannes Heikuran Dark Zone -kirjaan. Yksinäiset miehet ratsastavat maailman turuilla ja toreilla kameroineen, katse on tarkka, suljin siristää kuin hyvissä. pahoissa ja rumissa, mutta minkälainen on näkymä, jonka katse kohtaa?

Henttosen katse herättää minussa enemmän kaltaisuuden kokemusta, se on edifioiva! Matka Heikuran viiltävään yksinäisyyden korostamiseen on pidempi; sivullisuuden, tarkkailijan, surumielinenkin katse on tutumpi. Keitä ovat nämä kaupunkien ihmiset? Zoologin silmin yksi elänlaji, mutta kun katseet kohtaavat he reagoivat: poseeraavat tai ovat välinpitämättömiä kameran ja kuvaajan katseelle (poissulkien voyeristiset kuvat, joissa kohde ei huomaa kuvatuksi tulemistaan). Henttonen kuvaa ihmistä läheltä ja kaukaa. Suhde kuvattavaan on joskus intiimi, vaikkakin vieraan suhde toiseen vieraaseen.

Kuukan eetos on kohdallaan, mutta kuvat eivät herätä, eipä juuri tekstikään.

Edifioivuusasteikolla (0-5) Henttonen saa viisi eetä, Kuukka saa tyytyä yhteen.

Ajan hyrrä

Aika kierii hyrrän lailla. Nopeasti,  pysähtyy tekstiksi harvoin.
Elokuu kierähti edifioivan valokuvan teorian parissa ja saaristokuvauksessa: kennoon heijastui valoa selkämerellisistä  ja atlanttisista saarista, merestä ja taivaasta  Porissa, Kristiinankaupungissa ja Azoreilla.