 |
Rembrandt (1606-1669), 1642-43. Thyssen-Bornemisza Museum, Madrid, Spain. |
NIIN&NÄIN -lehden kesän 2/2018 numero käsittelee laajalti ja myös syvästi väriä, ei niinkään käsitettä väri vaan väriä aistimuksena. Lähtökohta on haastava. Perinteisen (?) filosofisen koulutuksen saaneen perusajatushan kulkee kai niin, että asia on käsitetty juuri silloin kun se on käsitteellistetty: yksityinen asetettu erityisen ja yleisen yhteyteen, analysoitu ja palautettu perustaansa, lajiinsa, heimoonsa ja/tai syntyperäänsä.
Veli-Matti Värri ja Markku Niinivirta ovat haastatelleet Ove Ekiä, luonnon havainnoijaa. Ekin ajatukset kumpuavat Goethen lähtökohdista, Harald Arnkil avaa Goethen väriopin perusteita ja Olli Lagerspetz etenee Wittgensteiniin. Sanonta suomalainen ei usko ennen kuin näkee osoittautuu ongelmalliseksi, oikeastaan pitäisi kai sanoa, että suomalainen uskoo, vaikka näkee: pidämme värejä pysyvinä, vaikka valon vaihtelu antaa meille erilaisia aistivaikutelmia samana pysyvästä (?) kohteesta (värikonstanssi). Lehdessä myös J.W. Goethen Väriopin esipuhe (ap. 1810) saa kielellisestikin hienona Pajari Räsäsen käännöksenä suomenkielisen esityksensä. Filosofien lisäksi puheenvuoron saavat taidemaalarit ja taiteen tutkijat.
Osa esimerkeistä on haastavia. Ymmärrän mielestäni valkoisen ja muiden värien eron läpinäkyydestä. Valkoinen ei voi olla läpinäkyvä samalla tavalla kuin värit. Ja tiettyjen värien mahdottomuuskin on ymmärrettävää (punertavan vihreä). Mutta miksi harmaata liekkiä on - Wittgensteinin mukaan - mahdoton ajatella? Tai mitä tuo ajatteleminen tässä tarkoittaa?
Valokuvassa valo onneksi voidaan vapauttaa kärsimyksestä. Mustavalkokuvaus, joka suurelta osin on harmaasävykuvausta, vapauttaa. Samalla se tuo esiin sen, miksi valkoinen ja musta eivät ole värejä. Vai minkälaisia kuvia ovat puna-vihersävykuvat? Voisiko niitä oppia katsomaan B&W:n tavoin?
Värit ovat sisaruksia keskenään, mutta valo, varjo ja pimeys ovat niiden vartijaenkeleitä.
