Raw View -lehti on siis kiinnostunut julkaisemaan yhteiskunnallista, pikään työstettyä ja taiteellista valokuvaa.Ensimmäisessä kirjamaisessa lehdessä on 15 kuvaajan kuvia ja muutamia henkilökuvia ja haastatteluja sekä kirjojen esittelyitä.
Rebecca Reeve kertoo kuvasarjansa Marjory's Worldin yhtenä taustana olevan G.W. Sebaldin kirjasta Saturnuksen renkaat kertova dokumenttielokuva. Hän avaa ideaansa kuvata luonnonpuiston maisemaa verhojen renustamana tai korostamana sekä oman lapsuuden maisemansa vaikutusta kuviinsa. Mietoa, pehmeää työtä luonnonpuiston puolesta.
Mikhael Subotzky & Patrick Waterhouse esitttelevät sanoin ja kuvin Ponte Cityn Johannesburgin ikoninisen rakkennelman taantumaa symbolovan historian. Kuvat ja tarina hätkähdyttävät, mutta itse asiasta dokumentin (kuvat&sanat) avulla ei juuri saa selkeyttä - kuvat eivät muodosta oikein tarinaa jan tekstikin paremminkin arvailee, mikä on totta, mikä kaupunkilegendaa. Tämäntyyppisessä asiassa tiukempi journalistinen linja kyllä olisi tuonut kuvia paremmin oikeuksiinsa,
Yumi Gato, kuraattori, on ottanut tehtäväkseen tuoda esille aasialaisia naisvalokuvaajia. Hyvä niin. Tekstissä kuitenkin tärähtää silmään toteamus, jonka mukaan hän ei usko, että sukupuoli rajoittaa naiskuvaajia. Hän toteaa, että pelkästään kuvia katsomalla on mahdotonta sanoa, ovatko kuvat naisten vai miesten ottamia. Naiset pystyvät mihin tahansa -toteamus tuo mieleen pikemminkin ylistämällä alistamisen kuin varsinaisen tasa-arvon edistämisen - varsinkaan, kun itse kuvat eivät erityisesti vakuuta. Niitä yhdistää nais- ja aasialaisnäkökulma, joka ei näy kuvista!
Jodi Bieberin pyrkimys kuvata miehiä haavoittuvaiisna on mielestäni vähän edellä olevan kaltaisesti samalla tavalla kallellaan. On toki tärkeää, että valtakuvastolle tuodaan vastapainoa, mutta helposti mennään ojasta allikkoon. Bieberin kuvat herättävät säälinsekaisia tuntemuksia. Jos tavoitteena on kuvata haavoittuvuutta, kuvilta kaipaisi enemmän herkkyyttä. Ei kai ole tarkoituksena haudata miestä kuvissakaan hiljaisuuteen (Quiet on kuvasarjan nimi).
Jon Lowenstein opnnistuu mielestäni hyvin rytmittämään kuviaan, tarinaansa tapahtumista ja valokuvaamisen prosessista Soth Side sarjassaan. Marc Wilsonin The Last Stand on myös hieno kuvakokonaisuus II maailmansodan sotarakennelmiusta Brittein saarilta ja Manner-Euroopan rannikolta.
Cristina de Middelin tarina Afronauts -kirjasta on kiinnostava. Näin nämä kuvat syksyllä 2013 Amsterdamin foamissa. Kuvat ja tarina jäi uskomattomuudessaan mieleen ja nyt oli kiinnostava lukea asiasta uudestaan.
Guy Martinin tarina, kiinnostava sekin. Ja hienosti Kent Klich tulee lukijaa ja katsojaa lähelle päättäessään hellästi, ei lainkaan raw-ottella, kertomalla Pelosta ja läheisyydestä kuvaajan ja kuvattavan kohtaamisessa.
Taiteen ja dokumentin pyrkimys totuudellisuuteen yhdistää niitä - mutta näiden yhdistäminen yhteen on ... niin mitä? Pyrkimystä edifioivaan valokuvaukseen!
Paljon odotuksia Raw View siis itselleen lataa. Hyvä alku uudelle bookazinelle.
Kaikkea ei voi saada - mutta silti onnea tinkimättömälle taiteellisuudelle ja porttia auki myös tinkimättömälle journalistiselle otteelle.
Jos perinteisesti taiteen on ajateltu kuvaavan maailmaa sisältä ulos ja dokumentaarisuuden taas ulkoa sisään, niin hyvässä dokumentaarisessa kuvassa tai muutettavat muuttaen taiteellisessa kuvassa sisäinen ja ulkoinen kaaos kuvastuu intensiivisenä, ristiriitaisena ja harmoonisena kosmoksena - totena illuusiona illuusiottomassa maailmassa.
