Zen ja valokuvaus

Mikko Hietaharjun kirjan nimi Paperilyhty virrassa - Zen ja valokuvaus  (Basam Books, Helsinki 2014) herättää ristiriitaisen ennakko-odotuksen: onko kyseessä puolivillainen "zen-pohdiskelulla" kuorrutettu valokuvaan jollain tavalla liittyvä teksti vai hienovarainen valokuvausta syventävästi pohtiva (edifioiva :-) ) teos. Ja kas kummaa - Hietaharju täyttää molemmat odotukset.

Kyseessä on Hietaharjun aiemmista ja nykyisistä kirjoituksista koottu teos. Mikko tuntee asiansa, niin valokuvauksen kuin japanilaisen kultuurin ja zen-filosofian perinjuurin. Hänellä on syvällinen suhde niihin ja pitkä opettajana tuo tekstiin paljon ymmärtämistä helpottavia vertauksia. Asiat tuodaan arkikokemuksen piiriin. Samalla jutusteleva tyyli veltostuttaa tekstiä paikoitellen.

Hietaharjun pohdinnalla on aivan ilmeisesti vankka teoreettinen perusta: hän yhdistää pohdinnoissaan niin sosiologian, semiotiikan, psykologian, taidehistorian kuin viestintätieteidenkin näkökulmaa, mutta ei kuitenkaan "väsytä" lukijaa liiallisella oppineisuuden osoittamisella tai raskaalla viiteapparaatilla.

Valokuva-analyysille teos antaa selkeän ja hyvän lähtökohdan. Katsoessamme (valo)kuvaa voimme arvioida kuvan suhdetta itseemme, itse kuvaa tai katsoa kuvan taakse.  Katsoja voi tarkentaa kuvan eteen, puhua omista tunnekokemuksistaan. Hän voi tarkentaa kuvapintaan, miettiä sommittelua ja tekniikan hallintaa. Kuvapinnan taakse tarkentaessaan häntä kiinnostaa kuvasta aukeava sosiaalisen, poliittisen tai koko kulttuurisen elämäntilanteen, hetken, ajankohdan tai tulevien ideologioiden esiinmarssi. (s. 181)

Hietaharju yhdistää valaisevalla tavalla eräitä zenin ja laajemminkin japanilaiseen taiteeseen yhdistettyjä käsitteitä. Kaiken katoavaisuuden periaate, mono no aware, näkyy  selkeimmin neljän vuodenajan muutoksissa, jossa kiertokulku synnyttää vuorotellen ilon, odotuksen, pysähtyneisyyden, surumielisyyden, kaihon ja jopa sisun tunteita. Käsitteet wabi ja sabi, epätäydellisen, pelkistetyn, askeettisen ja surumielisen yksinäisyyden käsitteet kuuluvat myös perinteiseen japanilaiseen estetiikkaan. Epätäydellinen on kiinnostavampaa kuin hiottu täydellisyys. Jos valokuvaa katsoo vain teknisenä suorituksena, kaikki teknisesti epätäydellinen näyttäytyy "taiteellisuutena" - kuvaan ei synny sen paremmin henkilökohtaista suhdetta kuin sitä, että sen avulla avautuisi näkymä johonkin tuonpuoleiseen. Kuvan voima on juuri siinä, että se tekee poissa olevan läsnä olevaksi.

Mikko Hietaharju on kerännyt kirjansa pääteeman ympärille paljon yksittäisiä, pääasiassa kiinnostavia huomioita erilaisista lähteistä. Ne antavat pontta valokuvaukselle ja kuvan katsomiselle. Ja aina voi viedä asioita pidemmälle. Jos kuvaaminen ei maistu, voi noudattaa vaikka taidemaalari Edward Hopperin maksiimia: haluan vain maalata auringonvalon talon seinällä - tai vain tyytyä katsomaan varjoja.

Chi Modu - hip-hop kuvaajaksi kategorisoitu kategorisoimaton

Chi Modu on yhdysvaltalainen valokuvaaja, joka on tullut tunnetuksi 90-luvulla nousevien räp-tähtien kuvaajana. Hänen hip-hop -kuvansa olivat esillä viime kesällä Porin taidemuseossa. Nyt Chi on julkaissut yhteistyössä  Porin Taidemuseon kanssa näyttelyn kuvista kirjan, joka kantaa näyttelyn nimeä: Uncategorized.

Kirjan kuvat ikonisoivat hienosti joitain 90-luvun piirteitä. Merkittävimpänä niistä pidän kirjan sivulla 14 olevaa Notorious B.I.G.:n kuvaa. Chi kirjoittaa tekstissä ottaneensa kuvan New Jerseyssä siten, että New Yorkin kaksoistornit (Twin Towers) ovat taustalla. Tavoitteena oli näyttää Biggie New Yorkin kinginä seisomassa ikonisten kaksoistornien rinnalla. Kuva otettiin 1996. Viisi vuotta myöhemmin kaikki kuvassa ollut oli hävinnyt. Sitä otettaessa ei tietenkään ollut käsitystä siitä, mitä tuleman piti. Kuva oli otettu - sen merkitys syntyi tai lisääntyi myöhemmin.

Kuvaa voidaan lukea, katsoa ja tulkita monella tavalla. Minulle se kertoo globaalista yhteiskunnallisesta rakenteesta, joka synnytää hip-hop kulttuuriin liittyvän väkivaltaisuuden ja kansainvälisen terrosismin, tuhoaa sekä symboliksi nousseita yksilöitä että rakennuksia. Kaksoistornien tuhoamisen myötä kuoli ja vammautui sivullisten ihmisten lisäksi monenlaiaia ajatuksia maailmasta ja sen muttammisesta. Vai olivatko tämän tarinan traagiset kuolonuhrit sittenkään sivullisia?

Rakenteellisien seikkojen rinnalla Chin kuvissa näkyy myös hip-hop sankarien yksilölliset ja haavoittuvat piirteet. Kovan ulkokuoren alla on nuoruuden ja oman yhteiskunnallisen aseman synnyttämää epävarmuutta, näyttämisen tarvetta ja välttämättömyyttä vähintäänkin pitää oma reviiri tai laajentaa sitä. Pyrkimys periamerikkalaiseen tapaan nousta köyhyydestä rikkauteen.

Chin tavoitteena on katsoa, nähdä ja kuvata ihminen julkikuvansa takana (HS haastattelu 23.7.2015). Näin tehdessään hän samalla laajentaa tuota julkisuuskuvaa ja luo sitä. Jännite julkkisten "kuplassa elämisen" ja "kuplaan mukaanpääseminen" valokuvien välityksellä on kyllä hyvä asia.  "Aitous", "alkupeäisyys", "katu-uskottavuus" ovat nekin tavaramerkkejä, joita tuoteaan. Kuviin on, kuitenkin, asettunut, syvä inhimillisyys ja välittömyys. Tässä koskettavuudessa on myös näiden kuvien edifioivuus.

Kirjassa on myös hyvä Hip-Hop Timeline. Se antaa yleiskuvan räpin synnystä, taustasta ja kehityksestä, myös meille, jotka emme ole eläneet tuota ilmiötä omassa nuoruudessamme (vaan katsoneet sitä enemmänkin vanhemman näkökulmasta).

Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal

Aika hiljaista on nyt ollut tässä edifioivan valokuvan bloggamisessa. Tällaisen jutun sain kuitenkin aikaan TAMKin uuteen verkkolehteen, TAMKjournaaliin:



Valokuvan pedagoginen voima | TAMK Journal



Sen jälkeen huomasin vielä Magnum-kuvaaja Elliot Erwittin hyvän luonnehdinnan valokuvaamisesta:


Minulle valokuvaaminen on havaintojen taidetta. Se tarkoittaa mielenkiintoisen asian löytämistä tavallisen keskeltä. Olen huomannut, ettei havainnoinnin taito liity niinkään itse näkemiseen kuin tapaan katsoa asioita. ( Kamera 3-4/2015, s. 11.)