365.fi

365.fi - Viisi vuotta valokuvina on riemastuttava, etten sanoisi edifioiva valokuvaopus. Tamperelaiset kuvajournalismin opiskelijat ja sittemmin jo alan nuoret ammattilaiset ovat ottaneet joka päivä kuvan viiden vuoden ajan. He ovat myös tekstittäneet kuvat, usein varsin oivaltavasti blogissaan.
Nyt kuvat on julkaistu kronologiaa rikkoen ja kuvapareina aukeamalla. En ole toistaiseksi kokenut kuvakavalkadia vuosina tai ajallisena jatkumona, mutta sitäkin hauskempana fragmentaarisena leikkinä. Hauska ja innostava kirja - melankoliasta ja taidehörhöilystä kaukana.

Henttonen ja Kuukka

Musta Taide -kirjat rojahtivat jokin aika sitten postiluukusta: Markus Henttosen Lonely But Not Alone ja Raakel Kuukan Kirjeitä tyttärelle - Letters to a Daughter.

Henttosen kirja vertautuu Hannes Heikuran Dark Zone -kirjaan. Yksinäiset miehet ratsastavat maailman turuilla ja toreilla kameroineen, katse on tarkka, suljin siristää kuin hyvissä. pahoissa ja rumissa, mutta minkälainen on näkymä, jonka katse kohtaa?

Henttosen katse herättää minussa enemmän kaltaisuuden kokemusta, se on edifioiva! Matka Heikuran viiltävään yksinäisyyden korostamiseen on pidempi; sivullisuuden, tarkkailijan, surumielinenkin katse on tutumpi. Keitä ovat nämä kaupunkien ihmiset? Zoologin silmin yksi elänlaji, mutta kun katseet kohtaavat he reagoivat: poseeraavat tai ovat välinpitämättömiä kameran ja kuvaajan katseelle (poissulkien voyeristiset kuvat, joissa kohde ei huomaa kuvatuksi tulemistaan). Henttonen kuvaa ihmistä läheltä ja kaukaa. Suhde kuvattavaan on joskus intiimi, vaikkakin vieraan suhde toiseen vieraaseen.

Kuukan eetos on kohdallaan, mutta kuvat eivät herätä, eipä juuri tekstikään.

Edifioivuusasteikolla (0-5) Henttonen saa viisi eetä, Kuukka saa tyytyä yhteen.

Ajan hyrrä

Aika kierii hyrrän lailla. Nopeasti,  pysähtyy tekstiksi harvoin.
Elokuu kierähti edifioivan valokuvan teorian parissa ja saaristokuvauksessa: kennoon heijastui valoa selkämerellisistä  ja atlanttisista saarista, merestä ja taivaasta  Porissa, Kristiinankaupungissa ja Azoreilla.

Dark Zone - Hämärä alue

Yksinäinen luonnossa.

Hannes Heikuran Dark Zone liikkuu hämärän rajamailla. Kuvat eivät kuitenkaan ole  keskiharmaan lähellä, vaan jyrkkärajaista valoa ja varjoa, histogrammin ääret ovat käytössä tehokkaasti.

Heikura oli kyllästynyt tilauskuvaamiseen ja halusi tehdä jotain omaa, suunnata kameransa lähelle, kotoisaan. Ja mitä Heikuran katse löysi: Kaupungin valheellisen kotoisuuden takaa löytyi kuitenkin yksinäisyyttä. (Korostus P.K.)

 Minkälainen on Heikuran katse? Se ei ole hämärä, vaan mustavalkoinen (vaikka nämä valokuvat ovatkin teknisesti ottaen harmaasävykuvia). Kotoisuus on valhetta, totuus on yksinäisyyttä ja melankoliaa. Heikuran kamera tallentaa yksinäisiä ihmisiä kaupungin yössä tai aamussa, päivälläkin usein silhuetteina, yhdessäkin yksinäisinä. Miksi näin? Heikura painaa laukaisinta, ei sattumalta, vaan sinä ratkaisevana hetkenä, jolloin ihmisen yksinäisyys näyttäytyy yksinäiselle Heikuralle. Lehtikuvaajanakin hän halusi katsoa ihmisiä suhteellisen kaukaa, (tele)objektiivin takaa ja karkoittaa työtoverinsakin (toimittajan) jonnekin kauemmas. Myös Heikuran tyylipiirteeksi muodostunut kuvien tummennus reunoiltaan eristää kuvattavan ympäristöstään. Yksin oot sinä, Heikura, yksin kuvattaviesi kanssa.

Heikura katsoo siis maailmaa yksin ja näkee kuvansa. Hienoja kuvia kuitenkin, kuvia joita yksi Hannes Heikura yksin on voinut ottaa. Heikura on oiva esimerkki katseen ja kuvan vallasta katsojaan. Kotoisa osoittautuu kammottavaksi, tuttu ja turvallinen vieraaksi ja pelottavaksi. (Muualla, kaukana meistä, kavala maailma on jo pitkään, ehkä aina, ollut sodan, terrorismin, nälänhädän ja muiden kauheuksien paikka). Kotoisten (Helsingin) katujen väkivalta ei ole näkyvää, valo leikkaa ihmisen yksinäiseen kiilaansa syvien varjojen välistä. Hetkessä hahmo palaa jälleen varjojen valtakuntaan. Sieltä ei häntä voi pelastaa suurinkaan ISO-arvo, hitainkaan suljin tai suurinkaan kameran suljinaukko. Verho on sulkeutunut. Lohdutukseksi jäi vedostettu kuva.

Sankarillisen ratsastajan seikkailuja on aina kiinnostava seurata, kun tarina on kerrottu hyvin ja hienoin  kuvin - olipa kyseessä vaikkapa Clint Eastwoodin lännenmies tai likainen Harry. Hienoa on myös kun huomaa, kuten Eastwoodin tapauksessa, pyrkimyksen monisävyiseen ilmaisuun tuotannon edetessä. Heikura on ollut taitava journalistisissa värikuvissaan, hieno näkijä. Hän on taitava mustavalkokuvissaan. Eikö hänestä siis pitäisi ajatella, että hän on lupaavan uran alussa, vielä aivan alussa tarinassa jolle ei näy aivan vielä loppua.

Jään siis odottamaan, kiitollisena tähänastisesta, sävyjä, vivahteita.

JK 18.8.2011

Taneli Eskola kirjoittaa Kamera 8/2011 -lehdessä Heikuran Dark Zone -kirjasta. Kirja ei jätä Eskolaa kylmäksi. Hän vertaa Heikuraa Matti Saanion, Eugene Smithin ja Ben Kailan kuviin. Eskolan mukaan: Merkillepantavaa on, että oma itse ei löytynyt teknisestä täydellisyydestä vaan elämän rosoista ja vastakohdista. Tämä jos mikä on valokuvauksen perusasiaa.  Voihan tuon yksilön näkökulmasta tarkasteltuna nähdä näinkin, mutta entä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tai kulttuurisen kompetenssin.? Loppupäätelmänä Eskola toteaa: Teknillinen täydellisyys on niin kuin väri. Jos taide tarjoaa substanssia, elämän väriskaalaa ja sävyjä, ilmaisu ei teknistä täydellisyyttä kaipaa.

JK 14.9.2011

PhotoRaw-lehdessä #15/2011 Hanna Weselius viitannee samaan, mitä yritin yllä sanoa. Weselius ylistää Heikuraa ( hallitsee mustavalokokuvauksen uskomattomalla tavalla, kirja on perinteisen katuvalokuvauksen helmi), mutta päättää lyhyen kirjoituksensa: Yksinäisyys, epäilemättä. Kuules Hannes, sinulla on se näkemys, mutta saanko sanoa yhden sanan vielä. Ihme.

Valokuva on IN

Juha Suonpää on julkaisuut mainion kirjan: Valokuva on IN  (Maahenki, Helsinki 2011).  Kirja käsittelee diskurssianalyysi keinoin  ja pastissivalokuvin demonstroiden suomalaisen valokuvataiteen läpimurtoa taiteen kentälle vuoden 1992 käänteestä nykypäivään. Valokuvataide nähdään  Suonpään tutkimuksessa merkityksiä tuottavana dialektisena suhteena, joka liikkuu ja muuttuu toimijoiden toiminnan avulla. Tutkimuksen tehtävänä ei ole siten selvittää viimekätistä totuutta valokuvataiteesta, vaan tavoitte on tunnistaa valokuvaa taiteeksi tekevien merkitysten muodostama suhdejärjestelmä. Hän jatkaa tällä tutkimuksellaan aikaisempia analyysejään luontokuvasta ja turistikuvasta ( Petokuvan raadollisuus 2002 ja Sacred Places - Pyhät paikat  2007).

Mitkä tunnuspiirteet sitten tekevät valokuvasta taidekuvaa (ainakin Helsinki School of Photographyn tapauksessa)? Suonpää tiivistää teoksen lopussa ainakin seuraavat piirteet: omakuvatraditio, keskeissommittelu, peittäminen, abstrahoiva muoto ja taide-ismeihin perustuvien raaka-aineiden yhdistely. Kun tämä yhdistyy punaiseen aksenttiväriin ja melankoliaan saada tulokseksi aina hymyttömänä esitetty taidekuva:  Taidekuva ei tosiaankaan tervehdi hymyssä suin katsojaa, vaan kääntyy sisään päin kohti elämän peruskysymyksiä: olemassolon eksistentiaalista pohdintaa ja jopa kuolemaa.  (Mt., 177) Jopa Suonpään ironisoivasti soveltama resepti tuottaa saman tuloksen - joulupukki pastissivalokuvissa saa aikaan ehkä hymyn, mutta vinon sellaisen.

Suonpää tuottaa hienon analyysin, vakuuttavan osoituksen siitä, miten taidemaailman  diskurssi synnyttää taiteen (eikä päinvastoin) taiteilijoiden, kuraattoreiden, taidekriitikkojen sekä museoiden, gallerioiden että journaalien verkostona. Valokuvaajat ovat rakenteen toimijoita, melkeimpä uhreja. Brändi tai taiteellinen konsepti valitsee valokuvaajan: Esko (Männikkö) ja Elina (Brotherus) ovat edustavina esimerkkeinä. Elinan tapauksessa Suonpää puhuu "kehdonryöstöstä".

Vain yhdessä kohtaa Suonpää viittaa siihen, että mahdollisesti kysessä voisi olla myös aidosti hyvä taide (tämähän ei ole hänen tutkimuksensa fokuksessa!): Vaikka Brotheruksen valokuvien puhuttelevuudella ja esteettisellä laadulla on tietenkin ratkaiseva rooli maineen synnyn edellytyksenä, ei rakettimainen nousu taidekentän tähtitaivaalle perustu nuoren tekijän aiempaan näyttöön, vaan ennen kaikkea taidekentän portinvartijoiden toimintaan ja asemaan, jonka varassa nostaminen tapahtuu. (Mt., 88, korostus P.K.) Kuitenkin juuri tuota dialogia "aidon"  taiteen ja taideinstituution hypetyksen välillä olisi kiinnostavaa kuulla enemmänkin. Tässä Suonpää peittää metodisten valintojensa ja "tutkijapuheen" taakse paljon arvoarvostelmia, jotka jo sellaisenaan olisivat kiinnostavia.

Suonpää eksplikoi sen, mikä Helsinki Schoolin teoksia katsella on pilkistänyt mielessä: brändäyksen voiman ja haavoittuvuuden. Toisaalta on hienoa, että Elina Brotheruksen työt ovat nousseet näin esille - niiden hyvyys on omalla tavallaan kiistaton.  Mitä on jäänyt huomaamatta ja taidemaailman jalkoihin, sitähän me emme tiedä, emme näe. Kysymys on vallasta, vallankäytöstä ja siksi taide on paradoksi: vapauden pykimys vapaudettomassa maailmassa.

JK. 29.9.2011

Taneli Eskola esittelee ja arvioi kirjaa kovin varovaisesti Kamera 9/2011 lehdessä.

JK. 8.11.2011

Otto Kantokorpi arvio myönteisesti teoksen Taide 5/11 lehdessä. Hän ei tosin ota juurikaan kantaa Suonpään johtopäätöksiin.

Episodin merkki kertomuksessa

Ehkä parempi olisi puhua valokuvasta episodina tai merkkinä episodista, joka olisi voinut tapahtua osana kertomusta. Näin valokuva on "lumetta" jonka katsoja luo: studium on katsojan merkityshorisontti, punctum trauman, tihentymän, runon generoiva viilto episodisen muistin poimussa. Punctum on käänne kertomuksen dramaattisessa kaaressa.

Valokuva on kertomus

Valokuvat eivät kerro tarinaa, ne ovat osa sitä. Tarinan alku ja loppu ovat muualla, katsojassa tai, erikoistapauksena, kuvaajassa. Valokuvaan voidaan soveltaa kertomuksen analyysia, mutta kuin arkelogisena tutkimuksena. Yritä nähdä valokuva indikaationa olemassaolevasta kulttuurista, yritä rekonstruoidan palasesta tai palasista kertomus. Paul Ricoerin tulkinnan teoria voi olla tässä apuna. Ricoeurin mukaan kertomus käsittelee aina diskordanssia, ristiriitaa, epäsointua, säröä. Matti Hyvärinen on kuvaillut ajatusta:  Ristiriita vallitsee jo ajallisesti: kertomus tavoittelee nykyhetkessä jotain menneessä olevaa, aavistellen samalla tulevaa. Kertomus yrittää vangita ja palauttaa läsnä olevaksi sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Kertomus voi sisältää konflikteja, vastakkain toimivia ihmisiä, sattumia, monta asiaa tapahtumassa yhtä aikaa. Koskaan ei siis ole meneillään pelkkä tapahtumien sekvenssi, peräkkäisyys, vaan todellakin suuri epäsointu, diskordanssi. Kertoja voi olla epävarma siitä, mitä tapahtui, tai siitä, miksi haluaa kertoa. Kertomuksen erityinen potentiaali on siis siinä, että se mahdollistaa tällaisen ristiriitaisen, epäsointuisen maailman esittämisen ja käsittelyn.

Mikä muuttuu, jos kirjoitamme kertomuksen tilalle valokuva?

Lintukuvauksen käsikirja

Lintukuvaus on mieltäylentävää. Useimmiten itse kuvaaminen on prosessin hauskin vaihe. Hienoa on, jos kuvat ovat hyviä, muidenkin kuin ottajan mielestä.

Lintukuvauksen spesialistit, kaikki kolme pääpalkinnon voittaneita International Wildbird Photographer Awards (IPW)  -kilpailussa, Markus Varesvuo, Jari Peltomäki ja unkarilainen Bene Máté ovat julkaisseet Lintukuvauksen käsikirjan (Docendo, Helsinki 2011). Kirja on varsin kattava ja kerskittyy melko mukavalla tavalla lintukuvauksen eri puoliin. Kuvankäsittely, näyttelyiden yksityiskohdat yms. on  kirjasta jätetty pois, viisaasti. Kuvanäytteet ja niihin liittyvät tarinat valaisevat hyvin kyseisen alueen eri puolia. Joidenkin kysymysten käsittely on turhankin pyöreää (lintukuvauksen etiikka, ympäristökysymykset yleensä ja lintukuvauksen eetos). Monilta osin kirjan ohjeet jäävät kovin ohuiksi (esim. sommittelu ja muu estetiikkaan liittyvä), mutta aivan mukavaa luettavaa kuitenkin.

Henkeviä ja muita porinoita

Viime viikko oli kirjojen juhlaa: Musta Taide julkaisi Merja Salon Automaisemia ja Hannes Heikuran Hämärä vyöhyke. Juha Suonpään Valokuva on IN julkistettiin Valokuvataiteen museossa torstaina. Lahjakirjaksi sain Varesvuo&Peltomäki&Mátén Lintukuvauksen käsikirjan. Lisäksi luukusta kolahti Dijónin konferenssin julkaisu ja Lakkonen&Lamminpää Malaprade (toim.)  Informaatioteknologian filosofia. Ja viikon päätti Ranne&Markkanen&Malo (toim,)  Työnohjaus - ryhmien ja organisaatioiden kehittämisen välineenä kirjan julkistaminen. Viimemainitussa on myös ottamiani kuvia työnohjausfoorumilta 14.-15.10.2010.

Paras kokemuksena oli kuitenkin Jaakko Heikkilän Henkeviä porinoita -näyttely Valokuvataiteen museossa ja siihen liittyvä pieni kirja. Heikkilä on melkein ikätovereita (s. 1956). "Meänkieleinen" valokuvaaja on juttelija ja kulkuri. Hän aloitti kuvaamisen Tornionjokilaakson kuvaajana 1990-luvun alussa ja kuvauksen kohteiden asuinpaikat ovat laajentuneet ympäri maailmaa: armenialaiset, valakit, pomorit, Venetsian aateliset ja muut vähemmistö ja syrjään jääneet. Kohde on kuitenkin aina sama: henkilö, henkilö asumuksessaan tai maisemassa. Heikkilän kuvissa viehättää selkeys, suoruus, kauneus, yksinkertaisuus. Hän on antanut valon tulla kameraansa ja ihmisen sen mukana. Tarina hengittää yksilöiden kautta maailman henkeä.

... vai oma erehdykseni?

Eihän se Barthes oikeastaan erehtynyt edellisessä postauksessa olevassa jutussa esittämälläni tavalla. Kyllähän hänellä tarinallisuus tulee esiin aivan ensilauseista lähtein (Camera Lucidassa). Animointi ja kerronnallisuus (narratiivisuus) ovat kuitenin ne käsitteet, joiden kautta kuvan merkityksiä kannattaa hakea. Kuvan asettaminen kontekstiin, tarinalliseen kontekstiin, on avain valokuvan ja valokuvien tekemisen, katsomisen ja kokemisen "salaisuuteen".

Barthesin erehdys

Roland Barthes erehtyi määrittäessään valokuvan noemaksi "tämä on ollut". Valokuvan hetkellisyys, nytmäisyys, asettaa sen sekä fyysiseen, objektiviseen, luonnontieteellisen aikaan että psyykkiseen, subjektiiviseen, intersubjektiiviseen, memoriaaliseen ja fenomenologiseen aikaan. Tämä mahdollistaa valokuvan hermeneuttisen ja narratiivisen tulkinnan " tulevaisesti".

Cartier-Bressonin "ratkaiseva hetki" esimerkiksi kuvassa, jossa mies on astumassa vesilätäkköön, on oiva esimerkki menneen ja tulevan leikkauspisteestä. Visuaalisesti valokuva on valoa, varjoa ja sommittelua, mutta tarinallisesti valokuva on menneisyyden tulevaisuutta ja tulevaisuuden menneisyyttä. Valokuvan avulla ei pelkästään kerrota tarinaa, valokuva on tarina vailla (ennalta asetettua) juonta. Valokuva on tyhjän episodin still-kuva, jonka muistimme kontekstualisoi mielemme maisemaan.

Valokuvan aikamuoto on illusorinen, animoitu futuuri-imperfekti.

JK. 29.3.2016

On ehkä liian raflaavaa sanoa Barthesin erehtyneen. Hänen tulkintahorisontistaan valokuva määrityy noin, se on ykis, perusteltu, tapa nähdä ja katsoa valokuvaa.

Episodinen muisti ja narratiivisuus

Endel Tulvingin episodisen muistin käsite ja noemaattinen itsen ymmärryksen prosessi vaikuttaa tärkeältä idealta. On kirjoitettava auki "tämä on ollut" episodisen muistin kannalta. Episodinen muisti on osa deklaratiivista muistia, semanttinen muisti on sen toinen osa.

"Self" strukturaalisena käsitteenä - voi ehkä hävitä flogistonin tavoin kun tarina täydellistyy.

Celia Lury on kirjassaan Prosthetic Cuture – Photography, memory and Identity (Lury 1998) esittänyt ajatuksen siitä, miten valokuvaus ja valokuva uudelleenmäärittävät muistin, kehon ja tietoisuuden välisiä suhteita ja kuinka olemme proteettisen kulttuurin esiinnousun silminnäkijöitä. Luryn mukaan valokuva opettaa uudenlaisen näkemisen tavan, joka muokkaa itseymmärrystämme. Subjekti siirtyy “itsereflektion peilivaiheesta” “itsen laajentumiseen” ja barthesilaisittain “itsen tulemiseksi toiseksi”. [Uloskontekstualisointi (outcontextualisation)  ja samanarvoistuminen (indifferantiation).]

Myös hybridisyys valokuvan piirteenä on kiinnostava. Kraussin mukaan valokuvan hybridisyys “projektiivisena ja mnemonisena” samanaikaisesti suuntautuu sekä eteen- että taaksepäin. Valokuvan “hybridisyys” on sen kyky katsoa “toiseen”. (Harri Laakso 2003, 71).

Valokuvassa olevan katse on kuitenkin tyhjä, katsoo, muttei näe. (Laakso 2003, 68)

...Soihtu -blogista

Barhesin Valoisasta huoneesta.

... ja kirjoittui Taikavuori -blogiin (itsereflektioita, muistiinpanoja)

Edifioivan valokuvan idea on kypsynyt mielessäni kuluneen kevään aikana. Kokoan alle joitain linkkejä ja harrastan samalla lainaamisen ikävintä muotoa, lainaan itseäni.

Kirjallisuusblogissani "Taikavuori" kirjoitin EV:stä  tiistaina 22.3.2011.

Aikaisemmin olen viitannut, ilman tätä termiä, joihinkin vastaaviin piirteisiin valokuvassa.

Juha Suonpään kirja-arvioissa on asiaan linkittyvää tekstiä.

Bremerin ja Takalan näytttelyt olivat itselleni edifioivia.

Merkittävänä innoittajana koulutuksen näkökulmasta on ollut myös Paul Lowen käytäntöyhteisön idealle rakentuva valokuvauksen verkko- ja verkostopohjainen työskentely.

Kriittisä sävyjä Helsinki School of Photographyyn on näyttelytunnelman kuvauksissa.

Jorma Luhdan kirja on hieno elämänfilosfinen pohdiskelu tähtiyössä.

Syksyn 2009 koonnissa on myös viittauksia valokuvakirjallisuuteen.

Kesällä 2009 osa kirjallisuudesta liittyi valokuvaan.

Paul Austerin kirjaa Yksinäisyyden äärellä luin osittain tajuammatta sen yhteyttä aiheeseen: valokuvaan, elämänhistoriaan ja muistiin. Tämä kirja kannattaa lukea uudelleen (ja uudelleen). Austerin tekstissä on näkyvissä Barthesin teorioista ja myös Blanchot´lta (Auster on kääntänyt Blancho´ta englanniksi).

Juha Varton pohdinnat yksittäisesestä ja yleiseestä filosofiassa ja elämässä ovat edifioivan filosofian näkökulmasta myös tärkeitä.

Itämerenen äärellä herätti myös kysymyksen eläimestä joka vain itse voi suojella itseään.

Minkkinen ja Hautala joutuivat ajan sattuman vuoksi samaan blogikirjoitukseen, vaikka jälkimmäinen herättää vähemmän kunnioitusta. A.R. Minkkinen on sen sijaan äärimmäisen kiinnostava myös EV:n kannalta.

Valokuvan tekniikka ja kirjallisuuden ja kuvan suhde, siitä joitain sanoja. Samasta aiheesta myös.

Valokuvan näkemisen optimismi ja peruuttamattomuus. 

Valokuvahaastatteluja on kiinnostava katsaus valokuvaajien aikalaistietoisuuteen, erityisesti dokumentoivan ja taidekuvan suhteeseen.

Baabelin kuvia ...

Tässä siis katsausta menneeseen, Taikavuoren blogikirjoitusten vinkkelistä.

Edifioiva valokuva

Valokuva ylentää mieltä, toimii edifioivasti. Siitä tämä blogi.

Edifiointi on mieltä ylentävää toimintaa, sukulaisuutta voimautumiseen, eheytymiseen ja valokuvaterapiaan on. Kyseessä on yksilön minäidentiteetin rakentamisesta ja rakentumisesta ja yhteiskunnan kulttuurisesta vallasta, ymmärtämisestä ja muutoksesta, emansipaatiosta.

Termi "edifioiva" on tässä kaiku filosofi Richard Rortyn edifioivasta filosofiasta. Filosofian tehtävänä on pitää yllä ja kehittää mieltäylentävää keskustelua. Sivistys ja kulttuurin ylösrakennus, Bildung, tulee lähelle edifioivuutta. Alkuperä lienee kristillisessä kilvoittelussa hurkaasta elämästä.

Miksi kuvat edifioivat? Palauttavat meidät muistoissamme onnen aikaan? Kytkevät meidät ajan poliitiseen ja kulttuuriseen virtaan (dokumentaarinen kuva). Auttavat näkemään meidät vapaina, luovina olentoina? Kysyvät kysymyksen olemisesta?


Maallisessa kilvoittelussa selviyntyminen on perusedellytys, mutta ei ensisijainen tavoite. Arvokkuus ja oman identiteetin rakentaminen ja ylläpito on sekä tiedon että taidon (toiminnan) asia.