Valokuva on IN

Juha Suonpää on julkaisuut mainion kirjan: Valokuva on IN  (Maahenki, Helsinki 2011).  Kirja käsittelee diskurssianalyysi keinoin  ja pastissivalokuvin demonstroiden suomalaisen valokuvataiteen läpimurtoa taiteen kentälle vuoden 1992 käänteestä nykypäivään. Valokuvataide nähdään  Suonpään tutkimuksessa merkityksiä tuottavana dialektisena suhteena, joka liikkuu ja muuttuu toimijoiden toiminnan avulla. Tutkimuksen tehtävänä ei ole siten selvittää viimekätistä totuutta valokuvataiteesta, vaan tavoitte on tunnistaa valokuvaa taiteeksi tekevien merkitysten muodostama suhdejärjestelmä. Hän jatkaa tällä tutkimuksellaan aikaisempia analyysejään luontokuvasta ja turistikuvasta ( Petokuvan raadollisuus 2002 ja Sacred Places - Pyhät paikat  2007).

Mitkä tunnuspiirteet sitten tekevät valokuvasta taidekuvaa (ainakin Helsinki School of Photographyn tapauksessa)? Suonpää tiivistää teoksen lopussa ainakin seuraavat piirteet: omakuvatraditio, keskeissommittelu, peittäminen, abstrahoiva muoto ja taide-ismeihin perustuvien raaka-aineiden yhdistely. Kun tämä yhdistyy punaiseen aksenttiväriin ja melankoliaan saada tulokseksi aina hymyttömänä esitetty taidekuva:  Taidekuva ei tosiaankaan tervehdi hymyssä suin katsojaa, vaan kääntyy sisään päin kohti elämän peruskysymyksiä: olemassolon eksistentiaalista pohdintaa ja jopa kuolemaa.  (Mt., 177) Jopa Suonpään ironisoivasti soveltama resepti tuottaa saman tuloksen - joulupukki pastissivalokuvissa saa aikaan ehkä hymyn, mutta vinon sellaisen.

Suonpää tuottaa hienon analyysin, vakuuttavan osoituksen siitä, miten taidemaailman  diskurssi synnyttää taiteen (eikä päinvastoin) taiteilijoiden, kuraattoreiden, taidekriitikkojen sekä museoiden, gallerioiden että journaalien verkostona. Valokuvaajat ovat rakenteen toimijoita, melkeimpä uhreja. Brändi tai taiteellinen konsepti valitsee valokuvaajan: Esko (Männikkö) ja Elina (Brotherus) ovat edustavina esimerkkeinä. Elinan tapauksessa Suonpää puhuu "kehdonryöstöstä".

Vain yhdessä kohtaa Suonpää viittaa siihen, että mahdollisesti kysessä voisi olla myös aidosti hyvä taide (tämähän ei ole hänen tutkimuksensa fokuksessa!): Vaikka Brotheruksen valokuvien puhuttelevuudella ja esteettisellä laadulla on tietenkin ratkaiseva rooli maineen synnyn edellytyksenä, ei rakettimainen nousu taidekentän tähtitaivaalle perustu nuoren tekijän aiempaan näyttöön, vaan ennen kaikkea taidekentän portinvartijoiden toimintaan ja asemaan, jonka varassa nostaminen tapahtuu. (Mt., 88, korostus P.K.) Kuitenkin juuri tuota dialogia "aidon"  taiteen ja taideinstituution hypetyksen välillä olisi kiinnostavaa kuulla enemmänkin. Tässä Suonpää peittää metodisten valintojensa ja "tutkijapuheen" taakse paljon arvoarvostelmia, jotka jo sellaisenaan olisivat kiinnostavia.

Suonpää eksplikoi sen, mikä Helsinki Schoolin teoksia katsella on pilkistänyt mielessä: brändäyksen voiman ja haavoittuvuuden. Toisaalta on hienoa, että Elina Brotheruksen työt ovat nousseet näin esille - niiden hyvyys on omalla tavallaan kiistaton.  Mitä on jäänyt huomaamatta ja taidemaailman jalkoihin, sitähän me emme tiedä, emme näe. Kysymys on vallasta, vallankäytöstä ja siksi taide on paradoksi: vapauden pykimys vapaudettomassa maailmassa.

JK. 29.9.2011

Taneli Eskola esittelee ja arvioi kirjaa kovin varovaisesti Kamera 9/2011 lehdessä.

JK. 8.11.2011

Otto Kantokorpi arvio myönteisesti teoksen Taide 5/11 lehdessä. Hän ei tosin ota juurikaan kantaa Suonpään johtopäätöksiin.