Pelit ja leikit

Pelit ja leikit ovat pinnalla. Jarmo Mäkilän näyttely (ja kirja) Poikien leikit (Boys´ Games, 2012), Ulla Jokisalon Leikin varjo  (Guises of Play, 2011) ja  niin&näin 2/2012 teema Pelit&Leikit kysyttää: miten leikki ja peli eroavat toisistaan, ovatko poikien ja tyttöjen leikit ja pelit erilaisia (ovatko olleet, ovatko yhä). Miksi leikki ja peli mielletään useimmiten hauskaksi, hyödyttömäksi ja viihdyttäväksi, muta jos koko elämää kutsutaan vain leikiksi tai peliksi, toteamus on traagisesesta kyynissestä nihilismistä?

Tukholman Fotografiskan kesän 2012 neljässä näyttelyssä ainakin kahdessa olaan tosissaan: Sally Mann haluaa kuvillaan nostaa esiin ajallisuuden eri muodot (valokuvassa ja elämässä) ja erityisesti kuoleman, Strindberg viime vuosisadan omakuvissaan ei näytä kovastikaan leikkivän omalla kuvallaan, vaan ottavan sen melko vakavasti, Olympialaisten kuvakoosteessa (ePic Momements) taas urheilijat joko pelaavat pelejä tai kamppailevat keskenään hyvinkin tosisaaan, mutta kuitenkin kyseessä on peli tai leikki, jolla on eri säännöt kuin elämässä olympialaisten ulkopuolella. Julietta Hettan, nuoremman polven valokuvaajan kuvissa sen sijaan leikitään muotikuvan (pinnallisuuden) ja klassisen taiteen (syvällisyyden) välillä. Paatos ei ole kadonnut, mutta ironia ja leikillisyys ovat ajallemme kyllä tyypillisiä.

Brechtin sanoissa taitaa olla viisautta:


Jos olisimme ikuiset
niin kaikki muuttuisi
koska olemme ajalliset
jää paljon ennalleen.

Paradigmaattisia vaihdoksia

Vasta lukiessani Jan-Erik Lundströmin tekstiä Valokuvallinen tieto (teoksessa Jan-Erik Lundström: Valokuvauksellisia todellisuuksia, Like, Helsinki 2012) oivalsin, miksi Barthesin Valoisan huoneen tulkinta ja kriittinen luenta on niin vaativaa. Barthes katsoo valokuvaa radikaalisti eksistentiaalisesta näkökulmasta ja näin sellaiset käsittelleeset välineet kuten spectrum  ja punctum, esimerkiksi, eivät avaudu ontologisen, epistemologisen tai esteettisen objektivoinnin kautta. Valokuva on aina suhteessa katsojaan ja katsoja on faktisuudessaan ja situaatiossaan aina originaali, uniikki yksilö. Valoisan huoneen tulkinta on "minä eksistoivan ihmisen mallina" -tulkintaa, fenomenologista analyysia tai luentaa, jossa tulkintahorisontti määritelee näkymän.

Lundström tiivistää Eduardo Caldevaan ja Julia Kristevaan viitaten:  Valokuva ... tekee meidät psykoanalyysin tapaan tietoisiksi ihmisolennon pirstaleisuudesta ja moninaisuudesta, paljastaa meille järjen ja tiedostamattoman välillä aina ja väistämättä vallitsevan särön ja saa meidät tajuamaan, että viimekädessä olemme aina "muukalaisia itsellemme". (mt., 16-17)

Lundström tekee myös saman ajallisen käännöksen, jota pyrin omassa työssäni korostamaan: valokuva ei (enää) viittaa vain menneeseen, vaan se kurottuu kohti tulevaisuutta. Tätä ei tule nähdä vain syy-seuraus -logiikan (ajallisena) kääntämisenä finalistiseen selitykseen ("kuolema lopullisena tulevaisuutena") vaan myös arkisemmin narraation vaatimuksena kertoa tarinalle jatkoa ja mahdollisesti myös lopun.