Dark Zone - Hämärä alue

Yksinäinen luonnossa.

Hannes Heikuran Dark Zone liikkuu hämärän rajamailla. Kuvat eivät kuitenkaan ole  keskiharmaan lähellä, vaan jyrkkärajaista valoa ja varjoa, histogrammin ääret ovat käytössä tehokkaasti.

Heikura oli kyllästynyt tilauskuvaamiseen ja halusi tehdä jotain omaa, suunnata kameransa lähelle, kotoisaan. Ja mitä Heikuran katse löysi: Kaupungin valheellisen kotoisuuden takaa löytyi kuitenkin yksinäisyyttä. (Korostus P.K.)

 Minkälainen on Heikuran katse? Se ei ole hämärä, vaan mustavalkoinen (vaikka nämä valokuvat ovatkin teknisesti ottaen harmaasävykuvia). Kotoisuus on valhetta, totuus on yksinäisyyttä ja melankoliaa. Heikuran kamera tallentaa yksinäisiä ihmisiä kaupungin yössä tai aamussa, päivälläkin usein silhuetteina, yhdessäkin yksinäisinä. Miksi näin? Heikura painaa laukaisinta, ei sattumalta, vaan sinä ratkaisevana hetkenä, jolloin ihmisen yksinäisyys näyttäytyy yksinäiselle Heikuralle. Lehtikuvaajanakin hän halusi katsoa ihmisiä suhteellisen kaukaa, (tele)objektiivin takaa ja karkoittaa työtoverinsakin (toimittajan) jonnekin kauemmas. Myös Heikuran tyylipiirteeksi muodostunut kuvien tummennus reunoiltaan eristää kuvattavan ympäristöstään. Yksin oot sinä, Heikura, yksin kuvattaviesi kanssa.

Heikura katsoo siis maailmaa yksin ja näkee kuvansa. Hienoja kuvia kuitenkin, kuvia joita yksi Hannes Heikura yksin on voinut ottaa. Heikura on oiva esimerkki katseen ja kuvan vallasta katsojaan. Kotoisa osoittautuu kammottavaksi, tuttu ja turvallinen vieraaksi ja pelottavaksi. (Muualla, kaukana meistä, kavala maailma on jo pitkään, ehkä aina, ollut sodan, terrorismin, nälänhädän ja muiden kauheuksien paikka). Kotoisten (Helsingin) katujen väkivalta ei ole näkyvää, valo leikkaa ihmisen yksinäiseen kiilaansa syvien varjojen välistä. Hetkessä hahmo palaa jälleen varjojen valtakuntaan. Sieltä ei häntä voi pelastaa suurinkaan ISO-arvo, hitainkaan suljin tai suurinkaan kameran suljinaukko. Verho on sulkeutunut. Lohdutukseksi jäi vedostettu kuva.

Sankarillisen ratsastajan seikkailuja on aina kiinnostava seurata, kun tarina on kerrottu hyvin ja hienoin  kuvin - olipa kyseessä vaikkapa Clint Eastwoodin lännenmies tai likainen Harry. Hienoa on myös kun huomaa, kuten Eastwoodin tapauksessa, pyrkimyksen monisävyiseen ilmaisuun tuotannon edetessä. Heikura on ollut taitava journalistisissa värikuvissaan, hieno näkijä. Hän on taitava mustavalkokuvissaan. Eikö hänestä siis pitäisi ajatella, että hän on lupaavan uran alussa, vielä aivan alussa tarinassa jolle ei näy aivan vielä loppua.

Jään siis odottamaan, kiitollisena tähänastisesta, sävyjä, vivahteita.

JK 18.8.2011

Taneli Eskola kirjoittaa Kamera 8/2011 -lehdessä Heikuran Dark Zone -kirjasta. Kirja ei jätä Eskolaa kylmäksi. Hän vertaa Heikuraa Matti Saanion, Eugene Smithin ja Ben Kailan kuviin. Eskolan mukaan: Merkillepantavaa on, että oma itse ei löytynyt teknisestä täydellisyydestä vaan elämän rosoista ja vastakohdista. Tämä jos mikä on valokuvauksen perusasiaa.  Voihan tuon yksilön näkökulmasta tarkasteltuna nähdä näinkin, mutta entä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tai kulttuurisen kompetenssin.? Loppupäätelmänä Eskola toteaa: Teknillinen täydellisyys on niin kuin väri. Jos taide tarjoaa substanssia, elämän väriskaalaa ja sävyjä, ilmaisu ei teknistä täydellisyyttä kaipaa.

JK 14.9.2011

PhotoRaw-lehdessä #15/2011 Hanna Weselius viitannee samaan, mitä yritin yllä sanoa. Weselius ylistää Heikuraa ( hallitsee mustavalokokuvauksen uskomattomalla tavalla, kirja on perinteisen katuvalokuvauksen helmi), mutta päättää lyhyen kirjoituksensa: Yksinäisyys, epäilemättä. Kuules Hannes, sinulla on se näkemys, mutta saanko sanoa yhden sanan vielä. Ihme.

Valokuva on IN

Juha Suonpää on julkaisuut mainion kirjan: Valokuva on IN  (Maahenki, Helsinki 2011).  Kirja käsittelee diskurssianalyysi keinoin  ja pastissivalokuvin demonstroiden suomalaisen valokuvataiteen läpimurtoa taiteen kentälle vuoden 1992 käänteestä nykypäivään. Valokuvataide nähdään  Suonpään tutkimuksessa merkityksiä tuottavana dialektisena suhteena, joka liikkuu ja muuttuu toimijoiden toiminnan avulla. Tutkimuksen tehtävänä ei ole siten selvittää viimekätistä totuutta valokuvataiteesta, vaan tavoitte on tunnistaa valokuvaa taiteeksi tekevien merkitysten muodostama suhdejärjestelmä. Hän jatkaa tällä tutkimuksellaan aikaisempia analyysejään luontokuvasta ja turistikuvasta ( Petokuvan raadollisuus 2002 ja Sacred Places - Pyhät paikat  2007).

Mitkä tunnuspiirteet sitten tekevät valokuvasta taidekuvaa (ainakin Helsinki School of Photographyn tapauksessa)? Suonpää tiivistää teoksen lopussa ainakin seuraavat piirteet: omakuvatraditio, keskeissommittelu, peittäminen, abstrahoiva muoto ja taide-ismeihin perustuvien raaka-aineiden yhdistely. Kun tämä yhdistyy punaiseen aksenttiväriin ja melankoliaan saada tulokseksi aina hymyttömänä esitetty taidekuva:  Taidekuva ei tosiaankaan tervehdi hymyssä suin katsojaa, vaan kääntyy sisään päin kohti elämän peruskysymyksiä: olemassolon eksistentiaalista pohdintaa ja jopa kuolemaa.  (Mt., 177) Jopa Suonpään ironisoivasti soveltama resepti tuottaa saman tuloksen - joulupukki pastissivalokuvissa saa aikaan ehkä hymyn, mutta vinon sellaisen.

Suonpää tuottaa hienon analyysin, vakuuttavan osoituksen siitä, miten taidemaailman  diskurssi synnyttää taiteen (eikä päinvastoin) taiteilijoiden, kuraattoreiden, taidekriitikkojen sekä museoiden, gallerioiden että journaalien verkostona. Valokuvaajat ovat rakenteen toimijoita, melkeimpä uhreja. Brändi tai taiteellinen konsepti valitsee valokuvaajan: Esko (Männikkö) ja Elina (Brotherus) ovat edustavina esimerkkeinä. Elinan tapauksessa Suonpää puhuu "kehdonryöstöstä".

Vain yhdessä kohtaa Suonpää viittaa siihen, että mahdollisesti kysessä voisi olla myös aidosti hyvä taide (tämähän ei ole hänen tutkimuksensa fokuksessa!): Vaikka Brotheruksen valokuvien puhuttelevuudella ja esteettisellä laadulla on tietenkin ratkaiseva rooli maineen synnyn edellytyksenä, ei rakettimainen nousu taidekentän tähtitaivaalle perustu nuoren tekijän aiempaan näyttöön, vaan ennen kaikkea taidekentän portinvartijoiden toimintaan ja asemaan, jonka varassa nostaminen tapahtuu. (Mt., 88, korostus P.K.) Kuitenkin juuri tuota dialogia "aidon"  taiteen ja taideinstituution hypetyksen välillä olisi kiinnostavaa kuulla enemmänkin. Tässä Suonpää peittää metodisten valintojensa ja "tutkijapuheen" taakse paljon arvoarvostelmia, jotka jo sellaisenaan olisivat kiinnostavia.

Suonpää eksplikoi sen, mikä Helsinki Schoolin teoksia katsella on pilkistänyt mielessä: brändäyksen voiman ja haavoittuvuuden. Toisaalta on hienoa, että Elina Brotheruksen työt ovat nousseet näin esille - niiden hyvyys on omalla tavallaan kiistaton.  Mitä on jäänyt huomaamatta ja taidemaailman jalkoihin, sitähän me emme tiedä, emme näe. Kysymys on vallasta, vallankäytöstä ja siksi taide on paradoksi: vapauden pykimys vapaudettomassa maailmassa.

JK. 29.9.2011

Taneli Eskola esittelee ja arvioi kirjaa kovin varovaisesti Kamera 9/2011 lehdessä.

JK. 8.11.2011

Otto Kantokorpi arvio myönteisesti teoksen Taide 5/11 lehdessä. Hän ei tosin ota juurikaan kantaa Suonpään johtopäätöksiin.

Episodin merkki kertomuksessa

Ehkä parempi olisi puhua valokuvasta episodina tai merkkinä episodista, joka olisi voinut tapahtua osana kertomusta. Näin valokuva on "lumetta" jonka katsoja luo: studium on katsojan merkityshorisontti, punctum trauman, tihentymän, runon generoiva viilto episodisen muistin poimussa. Punctum on käänne kertomuksen dramaattisessa kaaressa.