Kolme kuvaajaa: Bremer, Heikura ja Luukkola

Caj Bremer toimittajan haastattelussa 3.3.2016

Caj Bremer istui Messukeskuksen kahvilassa toimittajan haastateltavana hetkeä ennen hänelle myönnettävää Fotofinlandian tunnustuspalkintoa.

Illalla Pekka Luukkola avasi näyttelynsä Galleria Heinossa Uudenmaankadulla Helsingissä.

Paria päivää myöhemmin lainasin Luukkolan kirjan Maiseman aika - Sense of Time Porin kirjastosta. Samalla mukaani tuli myös Hannes Heikuran valokuvakirjojen trilogian viimeinen opus End of the Road - Matkan loppu.

Kolme kuvaajaa. Mikä heitä yhdistää? Valokuva välineenä. Bremer on pitkän linjan dokumentaarisesta perinteestä ponnistava, nyt taiteilijaksi tunnustettu. Itse hän identifioituu valokuvaajaksi, vaikka on aikoinaan nauttinut taiteilijaprofessorin etuoikeutettua pestiä. Myös Heikura on lehtikuvaajana ansioituniut dokumentaristi, joka siirtyi taidekuvaan. Luukkolan kuvat puolestaan liittyvät niin taiteeseen kuin myös akateemiseen tutkimukseen. Luukkola väitteli valokuvan laadusta ja kuvat ovat osa tätä tutkimusta  (Laadun taika, Doctoral dissertation, Aalto University & Maisemakuva, 2016).

Hannes Heikuran aiemmasta kirjasta kirjoitin vuonna 2011. Heikura oli silloin vielä elossa, mutta hänen kuvistaan välittyi yksinäisen ihmisen synkkä ja mustavalkoinen katse. Viimeiseksi jääneessä teoksessa väri on palannut kuviin, mutta sävy on edelleen tumma.

Pekka Luukkola näyttelynsä avajaisissa 3.3.2016

Hannes Heikuran Matkan loppu

Erilaisia kuvaajia, erilaisia kuvia. Heikura kuvasi suhdettaan valokuvaan: Yksinäisyys ei ole vain murheellista, vaan myös rakentavaa. Valokuvauksen kautta voi prosessoida myös omaa suhdettaan asiaan. Se on valmistautumistra lopulliseen yksinäisyyteen. (Anna-Stiina Nykäsen haastattelussa HS:lle maaliskuussa 2014).

Valokuvaaja ei voi elää yhdellä tavalla ja kuvata toisella. Siten kaikki kuvat ovat eräänlaisia omakuvia. Valokuvaajan ei tarvitse esiintyä kuvissaan, silti hän paljastaa kaiken itsestään. Tässä on minulle valokuvan totuus ja ehdottomuus. Näin Heikura totesi esitellessään sarjaa We Walk Alone vuonna 2013 (ko. teos, s. 151).

Valokuvaamisessa on kysymys elämästä, kuolemasta, rakkaudesta. Pyrkimys ymmärtää yksinäisyys, maailman murheellinen kauheus katkeroitumatta, pienien yksityisyyden hetkien pysähdyksinä. 

Esan kanssa kaffeella, osa 1

Olimme perjantai-ilrtapäivänä 11.3.  Porin taidemuseon kahvilassa Esa Bärlundin kanssa kaffeella ja kuvia katsomassa. Olimme sopineet tuovamme kumpikin kaksi kuvaa tarinoinnin pohjaksi. Ankaran saksi, kivi, paperi -arvonnan jälkeen puhuimme seuraavista kuvista. Voitin tai hävisin kisan ja esittelin ensimmäisen kuvani, siitä alla.

Kuva 1: Riihikedon herttua Duke miljööpotretissa:

Riihikedon herttua Duke

Esittelin kuvaa ja suhdettani siihen. Kuva on otettu Leica Q -kameran 28 mm objektiivilla Porissa 11. helmikuuta kuluvana vuonna. Kuvassa on Duke-koira, jota ulkoilutan päivittäin. Koira poseeraa minulle pyytäessäni, mutta aika pieniä hetkiä, joten on toimittava aika ripeästi.

Olen Dukea kuvatessani pyrkinyt yhdistämään kolme päivittäistä käveltyslenkkiä valokuvaamiseen ja tässä kuvassa mielestäni onnistuin. Kuva on rajattu neliöön ja taustasta on siistitty oikeaa ylänurkaa Lightroomissa, mutta muutoin se on melko kevyesti jälkityöstetty. Pidän kuvan somittelusta ja värijakauman sävyistä ja-alasta. Koiran katse on vastasuunnassa ja katsoo ulos kuva-alasta, molemmat asioita, joita usein pyritään välttämään, mutta tässä kuvassa se mielestäni toimii (yritin kääntää kuvan peilikuvaksi, mutta mielestäni se ei toimi). Kuvan intensiivisyys syntyy neliömäisten elementtien ja vastasuuntaisuuden luomasta kompleksisuudesta suhteessa kuva-alan staattiseen asetelmallisuuteen ja värien harmoniaan.

Esa ei koira-ihmiseksi tunnustautunut, mutta piti kuvan väripaletista ja harmoniasta. Kuvan tekninen laatu sai myös kiitosta.

Pohdimme, miten kuvia voisi julkaista ja kommentoida -tämä foorumi on käytössä, mutta ehkä keksimme jotain uutta ja ihmeellistä!

Jatkuu ... seuraavassa postauksessa.

Uusi suunta

Blogin virallisena tarkkailijana on Riihikedon herttua Duke.

Edifioivan valokuvauksen bloggaukseni ovat jääneet aika vähiin. Kuvannut olen kuitenkin ahkerasti ja ilolla.

Nyt olen ajatellut antaa blogille uuden suunnan - teoreettisesta pohdinnasta enemmän kokemukselliseen, analysoivasta kertovaan ja rennonpaan otteeseen.

Valokuvauksessa vuorovaikutusparadigma on lyönyt itsensä läpi niin terapeuttisesti, pedagogisesti kuin myös dokumementaarisesti suuntautuneen kuvauksen piirissä.

Ole siis tervetullut kommentoimaan kirjoituksia. Avaan myös mahdollisuuden kirjoittaa tähän blogiin - pyydä minulta kirjoittajaoikeudet lähettämällä oma s-postiosoitteesi minulle osoitteeseen: pekka.kalli(at)gmail.com ja kerro lyhyesti kuka olet (jos emme tunne toisiamme ennestään).