Vapaan miehen trilogia

Olen jo aiemmin aavistanut, että Michael Freemanilla on kirjoituksissaan taustaa enemmän kuin monilla valokuva"oppaita" julkaisevilla. Nyt hänen trilogiansa valokuvauksesta on suomennettu. Ensimmäinen osa Valokuvaamisen taito opastaa alkuun, Parempia valokuvia ja viimeinen osa Miten valokuva toimii? syventää käsitystä valokuvasta. Kussakin teoksessa on 192 sivua, yhdessä ne muodostavat lähes 600-sivuisen kokonaisuuden, josta on iloa ja opastusta varsin hienosti.

Freeman on britti ja hänellä on oma, melko konstailematon, mutta ei kuitenkaan sivistymätön, suhde valokuvaamiseen ja valokuvaan - kuvan ottamiseen, tekemiseen ja tuottamiseen. Hän ei suhtaudu kritiikittömän ihailevasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja valokuvaan, vaikka sen arvon tunnustaakin. Hän korostaa valokuvauksen historiallista jatkuvuutta, sen kaupallisia ja mediasidonnaisia riippuvuuksia, mutta näkee valokuvan humaanisen ja yhteiskuntakriittisen potentiaalin.

Ehkä suurin puute Freemanin tarkastelussa on, että hän sivuuttaa maininnalla muun kuin ammattimaisen valokuvauksen, vaikka suuntaakin kirjoituksensa selvästi valokuvauksen harrastajille, amatööreille.  Ammattikuvaajille, kuvajournalisteille ja taidekuvaajille Freeman on uskoakseni vähemmän kiinnostava, hän ei mene kovin syvälle ja hänen eetoksensa ei ole "tinkimättömän" kuvajournalistinen (kuten esim. PhotoRaw-lehden) ja samalla hän välttää "kohoamasta" taidekuvan tuottamiseen tarvittavaan filosofiseen tai kuraattoripuheeseen (vaikka sen tunnistaakin ja ottaa siihen kriittistä etäisyyttä).

Vampyyri ja etana

Valmistelen lyhyttä esitystä muistin ja tarinan välisestä suhteesta. Ideana on kytkeä episodisen muistin ja edifioivan tarinan/kuvan käsitteitä toisiinsa. Kuvat, erityisesti elämähistorialliset kuvat, ovat kuin episodimerkkejä tarinassa. 

Taikavuoreen kirjoitinkin lyhyesti Marja Saarenheimon Muistin vimma -teoksesta. Toinen kiinnostava tuttavuus on ollut Wim Wendersin pohdinnat kuvan ja tarinan suhteesta. 

Tarinan ja kuvan suhdetta tarkasteltaessa tuo tarina minun mieleeni vampyyrin, joka yrittää imeä kuvan kuiviin. Kuvat ovat hyvin haavoittuvia, ne muistuttavat hieman etanoita, jotka vetäytyvät kuoreensa heti, kun joku sipaisee niiden tuntosarvia. Kuvat eivät halua olla mitään työjuhtia: ne eivät halua kantaa tai kuljettaa mitään, oli sitten kysymys sanomasta tai merkityksestä, tavoitteesta tai moraalista. Tarinat pyrkivät kuitenkin juuri siihen. 

---

Tarinoissa on kuitenin myös jotain hyvin kiihottavaa; niillä on melkoinen voima ja merkitys ihmiselle. Ne tuntuvat antavan ihmiselle jotain sellaista, mitä he mielettömästi kaipaavat, jotain, joka on enemmän kuin hupia, jännitystä tai ajanvietettä. Ensisijaisesti kysymys on siitä, että tarinoissa luodaan yhteys. Tarinat antavat antavat ihmiselle tunteen, että asioissa on mieltä, että heitä ympäröivän uskomattoman ilmiöiden sekasorron taakse kätkeytyy järjestys. Tuota järjestystä ihmiset kaipaavat elämäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sanoisimpa jopa, että järjestyksen tai tarinan idea on yhteydessä jumaluuden idean kanssa. Tarinat ovat jumalan korvike. Tai päinvastoin.

---

(Tarinat) ovat hyvin, hyvin tärkeitä henkiinjäämismuotoja. Keinotekoisella rakenteellaan ne auttavat ihmisiä voittamaan suuret pelkonsa: pelon, ettei jumalaa ole olemassa, ja että he itse ovat vain pieniä irrallisia osasia, joilla on kyky aistia ja tiedostaa, mutta jotka siitä huolimatta ovat hukassa heidän käsityskykynsä rajat ylittävässä maailmankaikkeudessa.

(Wenders 1989, 242)

Wenders, Wim, [e]motion pictures - Kuvien logikka. Like, Helsinki 1989. ISBN: 951-8929-17-3.

Wenders on sanonut myös, että jokainen kuva on elokuvan ensimmäinen kuva. Ehkä voisi ajatella, että kuva on osa (elo)kuvaa, ei välttämättä ensimmäinen tai viimeinen. Kuvat leikkaavat eri tavoin elämäntarinaan ja saavat sitä kautta merkityksen (eivät kiinteää, vaan tarinan kertojan muuttuessa ja tarinan jatkuessa, muuttuvan merkityksen).