Kyseessä on Hietaharjun aiemmista ja nykyisistä kirjoituksista koottu teos. Mikko tuntee asiansa, niin valokuvauksen kuin japanilaisen kultuurin ja zen-filosofian perinjuurin. Hänellä on syvällinen suhde niihin ja pitkä opettajana tuo tekstiin paljon ymmärtämistä helpottavia vertauksia. Asiat tuodaan arkikokemuksen piiriin. Samalla jutusteleva tyyli veltostuttaa tekstiä paikoitellen.
Hietaharjun pohdinnalla on aivan ilmeisesti vankka teoreettinen perusta: hän yhdistää pohdinnoissaan niin sosiologian, semiotiikan, psykologian, taidehistorian kuin viestintätieteidenkin näkökulmaa, mutta ei kuitenkaan "väsytä" lukijaa liiallisella oppineisuuden osoittamisella tai raskaalla viiteapparaatilla.
Valokuva-analyysille teos antaa selkeän ja hyvän lähtökohdan. Katsoessamme (valo)kuvaa voimme arvioida kuvan suhdetta itseemme, itse kuvaa tai katsoa kuvan taakse. Katsoja voi tarkentaa kuvan eteen, puhua omista tunnekokemuksistaan. Hän voi tarkentaa kuvapintaan, miettiä sommittelua ja tekniikan hallintaa. Kuvapinnan taakse tarkentaessaan häntä kiinnostaa kuvasta aukeava sosiaalisen, poliittisen tai koko kulttuurisen elämäntilanteen, hetken, ajankohdan tai tulevien ideologioiden esiinmarssi. (s. 181)
Hietaharju yhdistää valaisevalla tavalla eräitä zenin ja laajemminkin japanilaiseen taiteeseen yhdistettyjä käsitteitä. Kaiken katoavaisuuden periaate, mono no aware, näkyy selkeimmin neljän vuodenajan muutoksissa, jossa kiertokulku synnyttää vuorotellen ilon, odotuksen, pysähtyneisyyden, surumielisyyden, kaihon ja jopa sisun tunteita. Käsitteet wabi ja sabi, epätäydellisen, pelkistetyn, askeettisen ja surumielisen yksinäisyyden käsitteet kuuluvat myös perinteiseen japanilaiseen estetiikkaan. Epätäydellinen on kiinnostavampaa kuin hiottu täydellisyys. Jos valokuvaa katsoo vain teknisenä suorituksena, kaikki teknisesti epätäydellinen näyttäytyy "taiteellisuutena" - kuvaan ei synny sen paremmin henkilökohtaista suhdetta kuin sitä, että sen avulla avautuisi näkymä johonkin tuonpuoleiseen. Kuvan voima on juuri siinä, että se tekee poissa olevan läsnä olevaksi.
Mikko Hietaharju on kerännyt kirjansa pääteeman ympärille paljon yksittäisiä, pääasiassa kiinnostavia huomioita erilaisista lähteistä. Ne antavat pontta valokuvaukselle ja kuvan katsomiselle. Ja aina voi viedä asioita pidemmälle. Jos kuvaaminen ei maistu, voi noudattaa vaikka taidemaalari Edward Hopperin maksiimia: haluan vain maalata auringonvalon talon seinällä - tai vain tyytyä katsomaan varjoja.
