YouTube ja valokuvaus

Valokuvan historiaan ja nykyisyyteen pääsee käsiksi nykyään sekä kirjojen että sähköisten välineiden kautta. YouTube tarjoaa lukuisten valokuvauksen tekniikkaan liittyvien asioiden (kameratestit, kuvankäsittely) muutamia hyviä itse kuvaukseen liittyviä kanavia.

Olen katsonut sieltä täältä erilaisia videoita. Vähitellen jyvät ovat erottuneet akanoista. Melko hyvänä, joskin kiinnostavuudeltaan vaihtelevana, olen kokenut  Ted Forbesin The Art of Fotography -kanavan.. Forbes tarjoaa hienoja katsauksia valokuvaan, erityisesti The Artist Series on kiinnostava.

Leicalla kuvaavalle hyvä tiedonlähde on tanskalaisen Thorsten Overgaardin  The Magic of Light videosarja ja samaisen henkilön jo vuodesta 1996 ylläpitämä verkkosivusto. Tämä siitä huolimatta, että Thorsten on ärsyttävyyteen asti erittäin agressiivinen oman itsensä, koulutuksensa ja tuotteidensa markkinoija. Viimeaikoina (2018) hän on keskittynytkin enemmän omien tuotteidensa lanseeraamiseen kuin käyttäjälähtöisten esittelyjen ja opetusvideoiden tekemiseen.

Tällä hetkellä kaksi parasta katsomistani bloggaajista tulee briteistä. Paras on Sean Tuckerin valokuvaamista ja laajemminkin elämänfilosofiaa huokuva sarja. Erityisesti huippuvalojen ja varjojen merkitystä käsittelevät videot ovat olleet - valaisevia, heh. Myös Jamie Windsor onnistuu tekemään hyviä havaintoja, vaikka ei aivan Sean Tuckerin tasolle ylläkään. Erityisesti jakso katuvalokuvauksen haasteista oli onnistunut. Bruce Gildenin, Fan Hon, Nan Goldin ja Martin Parrin vertailu on mielestäni kiinnostava ja videon kommentit kuvaavat hyvin katukuvauksen herättämiä tunteita, asenteita ja arvostuksia.

Olisin kiitollinen, jos kommentoisitte ja kertoisitte, mitä valokuvaukseen liittyviä videoita seuraatte You Tubesta tai muista lähteistä. Kommentoikaa!

Viitteet:

Ted Forbes: The Art of Fotography

Thorsten Overgaard: The Magic of Light  ja  verkkosivusto.

Sean Tucker

Jamie Windsor

JK.

Katso myös seuraavat nettisivut:

https://www.magnumphotos.com

http://viiphoto.com

https://noorimages.com

https://www.falmouth.ac.uk/institute-of-photography

https://www.agencevu.com

Valon kärsimys

Rembrandt (1606-1669), 1642-43.
Thyssen-Bornemisza Museum, Madrid, Spain.

Värit ovat valon tekoja; tekoja ja kärsimystä [Thaten und Leiden], näin J.W. Goethe päätteli. Hänen käsityksensä mukaan värit syntyvät valon ja pimeyden kamppailusta. Goethen värioppia olen oppinut pitämään kiehtovana, epätieteellisenä ja steinerpedagogiikan värioppien perustana. Mutta onko se jotain enemmän kuin historiallinen kuriositeetti tieteen, taiteen ja filosofian historiassa?

NIIN&NÄIN -lehden kesän 2/2018 numero käsittelee laajalti ja myös syvästi väriä, ei niinkään käsitettä väri vaan väriä aistimuksena. Lähtökohta on haastava. Perinteisen (?) filosofisen koulutuksen saaneen perusajatushan kulkee kai niin, että asia on käsitetty juuri silloin kun se on käsitteellistetty: yksityinen asetettu erityisen ja yleisen yhteyteen, analysoitu ja palautettu perustaansa, lajiinsa, heimoonsa ja/tai syntyperäänsä.

Veli-Matti Värri ja Markku Niinivirta ovat haastatelleet Ove Ekiä, luonnon havainnoijaa.  Ekin ajatukset kumpuavat Goethen lähtökohdista, Harald Arnkil avaa Goethen väriopin perusteita ja Olli Lagerspetz etenee Wittgensteiniin. Sanonta suomalainen ei usko ennen kuin näkee osoittautuu ongelmalliseksi, oikeastaan pitäisi kai sanoa, että suomalainen uskoo, vaikka näkee: pidämme värejä pysyvinä, vaikka valon vaihtelu antaa meille erilaisia aistivaikutelmia samana pysyvästä (?) kohteesta (värikonstanssi). Lehdessä myös J.W. Goethen Väriopin esipuhe (ap. 1810)  saa kielellisestikin hienona Pajari Räsäsen käännöksenä suomenkielisen esityksensä. Filosofien lisäksi puheenvuoron saavat taidemaalarit ja taiteen tutkijat.

Osa esimerkeistä on haastavia. Ymmärrän mielestäni valkoisen ja muiden värien eron läpinäkyydestä. Valkoinen ei voi olla läpinäkyvä samalla tavalla kuin värit. Ja tiettyjen värien mahdottomuuskin on ymmärrettävää (punertavan vihreä). Mutta miksi harmaata liekkiä on - Wittgensteinin mukaan - mahdoton ajatella? Tai mitä tuo ajatteleminen tässä tarkoittaa?

Valokuvassa valo onneksi voidaan vapauttaa kärsimyksestä. Mustavalkokuvaus, joka suurelta osin on harmaasävykuvausta, vapauttaa. Samalla se tuo esiin sen, miksi valkoinen ja musta eivät ole värejä. Vai minkälaisia kuvia ovat puna-vihersävykuvat? Voisiko niitä oppia katsomaan B&W:n tavoin?

Värit ovat sisaruksia keskenään, mutta valo, varjo ja pimeys ovat niiden vartijaenkeleitä.

Fotofinlandia 2018 - mikä on vialla?

Helsingin Sanomat tiesi kertoa 13.3.2018 ammattivalokuvaajien närkästyneen Fotofinlandia 2018 kisan kuvista. Kisasta on tullut photoshopfinlandia -kisa. Kisajärjestäjän edustaja Anna Kaleva-Tsagklas taas heitti takaisin toivottamalla valokuvaajat 2000-luvulle; valokuvan konsepti on hänen mukaansa muuttunut ja kysymys on makuasiasta.

Olen samaa mieltä: kysymys on mausta - sitä joko on tai ei ole. Tai sitten maku on kokonaan väärä. Ongelma ei ole siinä photoshopataanko vai ei. Vika taitaa olla 2000-luvussa, joka ainakin tämän näyttelyn kuvien perusteella nostaa valokeilaan markkinalähtöisen julistetaiteen ja kuvastaa innostusta kuvien teknisellä laadulla ja kuvankäsittelyllä kikkailuun. Kuvien taiteellinen ja inhimillisesti koskettava ulottuvuus, edifioivuus, hukkuu tyhjään pintaan riippumatta onko kyseessä mainoskuva (jossa tosin Kaj Ewartin "Jörn Donner kirjastossa" on varsin onnistunut ja hieno työ) vai jonkin muun sarjan esitys.

Kuvien laatu ja taiteellinen arvo ratkaisee. Katsoin kuvat Kuva&Kamera 2018 näyttelyssä 3.3. ja nyt ruudulta (http://www.fotofinlandia.fi/vuosi/2018/). Vaikutelmani säilyi: suuri osa kuvista on kyllä taitavasti ja huolella tehtyjä, mutta osassa tulos on lähinnä kammottava. Suurin osa töistä on kuin mainoskuvia tai elokuvajulisteita toimintaelokuviin ja saattaisivat siinä olla hyviäkin, mutta esimerkiksi muotokuvasarjassa ei yhtään kuvaa, joka jollain tavalla olisi onnistunut tavoittamaan kohteen - tai sitten kohteet todella ovat pohjalan mytologisesta menneisyydestä nykyaikaan inkarnoituneita viikinkisankareita tai heidän perillisiään. Niissä ei toteudu tuo kuuluisa, epämääräinen, mutta niin tärkeä: autenttisuuden harha, totuus. Kuvat eivät puhuttele, eivät ainakaan minua katsojana.

Portfolio -sarja on toista laatua: Asko Salmi, Esa Ylijaakso ja Sami Kero ovat onnistuneet sarjoissaan. Kyllä nämäkin kuvat ovat käsiteltyjä, mutta palvelevat esteettistä silmää tai ainakin makua, joka kunnioittaa paremmin valokuvan historiaa. Ylikorostetun sarjakuva- ja piirrosmaiset, esimerkiksi Onni Viljami Kinnusen kuvat, asettuvat ikäänkuin eri genreen suhteessa valokuvaan. Ken pitää, pitäköön ja näyttää siltä, että monikansallinen esiraati on niistä pitänyt.

Portfoliosarajan lisäksi katseeni poimii kyllä muista sarjoista Jaana Kotamäen "Suomi 100"  ja Vesa Tynin lehtikuvat ja miksei myös luontokuvat, ainakin Esa Ringbomin "Kiistelty energia" miellyttää.

Klassikko 6: Man Ray

Joskus asiat tipahtelevat katseen ja mielen kuvastoon näennäisen sattumalta: katsoin Man Rayn kuvia kirjastossa ja erityisesti kuvaa naisesta kirjapainossa, painomusteen, painokoneen ja kameran kolmiyhteydessä. Seuraavana päivänä lehteä lukiessa minulle paljastui kuvassa esiintyvän henkilöllisyys: Meret Oppenheim, ranskalainen taiteilija, jonka töitä on esillä taidemuseo Emmassa nyt kuluvana vuonna 2018 aina elokuun 12. päivään saakka.. Oppenheim oli useassa kuvassa Man Rayn mallina ja molemmat kuuluivat taiteilijoiden piiriin joita yhdisti Pariisi, avantgarde ja surrealismi ja kaikesta päätellen boheemi elämä ja erotiikka.

Man Rayn (ap. Emmanuel Radnitzky 1890-1976) valokuvissa teokseen on yhdistetty usein seikkoja, jotka ylittävät realistisen, toistavan elementin. Mieltä ylentävää tai kiehtovaa vaikutelmaa tehostetaan teoksen nimellä joka auttaa ylittämään avoimen esillä olevan kuvan kohteen. Valitsin varioinnin kohteeksi varhaisen teoksen vuodelta 1918,  teoksen, jonka Ray omassa versiossaan nimeää milloin vispiläksi, naiseksi tai ihmiseksi. Tuolloin 28-vuotiaalla Man Raylla ei vielä ollut Meret Oppenheimin kaltaista mallia. Nyt 100 vuotta myöhemmin mukana on ainakin yksi vieraannuttava elementti lisää. Kuvaamani esine on hyödytön ilman sähköä, ihmisen yhteys siihen on välillinen ja edellyttää sähköä tuottavaa ja välittävää infrastruktuuria.

100 vuotta Man Rayn L´Homme -teoksen jälkeen. Pori 2018.

Voihan olla, että Man Ray viittaa teoksen nimellä muotokieleen, jota nykyinen vispilä ei tavoita. Vaikka naiset ovat varmaan olennaisesti samanlaisia kuin vuosisata sitten, suhde naisen, ihmisen ja  kuvattavan kohteen välillä on vispautunut moneen kertaan. Vai kuinka?

JK. 26.3.2018

Perintönä saatu vispilä (kuva alla) on malliltaan jo lähellä Man Rayn mallinaan käyttämää, mutta muovikahvasta ja väristä päätellen lienee 60-luvulta, ehkä (?).

100 vuotta Man Rayn L´Homme -teoksen jälkeen 2. Pori 2018

Klassikko 5: André Kertész

André Kertészin,  unkarilais-amerikkalaisen valokuvaajan, kuvat ovat monenlaisia. Usein niissä on asetelmallinen juju, voimakas tilantuntu. Urbaanit maisemat on otettu ylhäältä alas, ei niinkään katukuvauksen näkökulmasta, kuin sommittelun ja yleisen hyörinän tavoittamiseksi. Kertész myös leikittelee kuvissaan sekä perspektiivin että vääristymien kanssa.

Kertétz syntyi Budapestissa 1894, muutti 31-vuotiaana Pariisiin ja siirtyi sieltä 1936 Yhdysvaltoihin, jonka kansalaisuuden hän sai vuonna 1944. Hän kuvasi monille ranskalaisille, saksalaisille, englantilaisille ja amaerikkalaisille aikakauslehdille. Piti enesimmäisen näyttelynsä 1927 Pariisissa. New Yorkin MoMassa näyttely oli ensimmäistä kertaa 1964. Kuoli NewYorkissa 1985.

Äidin kädet. 35 mm, f 2, 60 s., ISO 1000

Klassikko 4: Arnold Newman

“We do not take pictures with our cameras, but with our hearts and minds.”
-Arnold Newman

Amerikkalainen valokuvaaja Arnold Newman tunnetaan erityisesti miljööpotreteista. Tunnetuin näistä on kuva Igor Stravinskysta aseteltuna  flyygelin kannen kanssa asetelmaan. Newmanin kuvasi pääasiassa tunnettuja henkilöitä, poliitikkoja, taiteilijoita, filmitähtiä. Hänen ideansa oli tehdä huolellinen ja usein myös syvätarkka kuva kohteestaan ja hänen ammattinsa tai taiteenalansa työympäristöstä. Jos hänen kuvistaan ottaa oppia, ei voi vain kopioida sommitelmaa ja sopivaa ympäristöä esimerkiksi ottamallahenkilöstä kuvan flyygelin kera. On välttämättä tutkisteltava kuvattavaa ja hänen  miljöötään ja ratkaistava millainen miljöö tuo kuvattavan identieettin esille.

Mielenkiintoinen seikka Newmanin muotokuvissa on, että lähes kaikissa henkilökuvissa (esim. sivulla: http://arnoldnewman.com), henkilöt esiintyvät miljöössään. Muutama poikkeus: Marilyn Monroe on tiukasti rajatussa kasvokuvassa, samoin Pablo Picasso. Tämä korostaa heidän henkilöään: Marilyn ympäristöstään (vartalo?) irroitettuna ja Picasson tiukka ja itsetietoinen ilme. Jälkimmäisestä on myös nähtävissä pinnakkaisversioita kuvaussessiosta ja myös rajaus, josta vedostusversio on tehty. Voisiko ajatella, että nämä henkilöt myös loivat itsensä omaksi ympäristökseen?

Omakuva Arnold Newmanin kuvien katselun jälkeen. 28 mm, f11, 0,3s, ISO 200.

JK. Tämän postauksen jälkeen minulla oli mahdollisuus kuunnella Eero Hämeenniemen pianoimprovisaatiokonsertti Palmgrensalissa Porissa 2.2.2018. Erinomaisen konsertin alussa otin myös kuvan, jossa on flyygeli, soittaja ja tila. Etsin erilaisia sommitteluja ja alla näistä yksi.

Eero Hämeenniemi 2.2.2018 Palmgren-sali, Pori.

(Moderni)klassikko 3: Arno Rafael Minkkinen

Arno Rafael Minkkinen (s. 1945) on modernin valokuvauksen klassikko. Toisin kuin aiemmin esillä olleet, Weston ja Cartier-Bresson, Minkkinen on leimallisesti taidekuvan suvereeni edustaja. Minkkinen on myös toisella tavalla läsnä omissa kuvissaan kuin häntä ennen tulleet: hän asettuu osaksi kuvaa tai pitäisikö sano kuva asettuu osaksi hänen omakuvaansa.

Minkkinen tunnetaan kuvista, jossa hän tai hän ja hänen mallinsa ovat alastomina osa asetelmallista luonnonmaisemaa. Kuvat ovat mustavalkoisia, rajaamattomia ja niistä on olemassa yksi negatiivi. Kuvia ei ole manipuloitu kuvien sävyalan hallintaa lukuunottamatta. Pyrkimys autenttisuuteen ja pyrkimyksenä palata ja sulautua takaisin luontoon.

Omakuva. Arno Rafael Minkkisen ideaa varioiden. 35 mm, 5.6, 1/30 s.

Amerikansuomalainen Minkkinen on opettanut monissa eri maissa ympäri maailmaa. Suomessa  hän oli opettajana 1970-luvulla Taideteollisessa korkeakoulussa. Oppilaikseen suomalaisista hän nimeää Jorma Purasen, Stefan Bremerin, Timo Laaksosen, Keijo Kansosen, Kimmo Koskelan, Veli Granön, Pekka Turusen, Raakel Kuukan, Elina Brotheruksen ja Aino Kanniston (Minkkinen, Arno Rafael: Suomen kuvat - Homework 2008). Ja opettajikseen Gallen-Kallelan, Edelfeltin, Järnefeltin ja Simbergin.

Minkkinen ponnistaa siis, oman käsityksensä mukaan vahvasti suomalaiskansallisesta perustasta. Minkkisen lähtökohtana on ajatus yhdestä kuvasta, ei niinkään kuvakerronnasta.

Ohessa olevassa omakuvassa, olen ottanut idean Minkkiseltä, muuntanut sitä itseeni sopivaksi. Kuva on myös värillinen, toisin kuin Minkkisen kuvat. Kädessäni ja maisemassani on kultuurin tuotteita jo pikälle luonnosta vieraantuneena.  Yritän käsittää kirjallisuutta, joka on minulle testamentattu. Miten tätä perintöä käytän ratkaisee, olenko pettänyt testamentin antajien tahdon.

Klassikko 2: Henri Cartier-Bresson

Henri Cartier-Bresson oli ottamassa muotokuvaa Simone Beauvoiria. Tämä kysyi "kuinka kauan kestää?"  Cartier-Bressonin kerrotaan vastanneen: "Hieman enemmän kuin hammaslääkärissä, vähän vähemmän kuin psykoanalyysissa."

Henri Cartier-Bresson (1908-2004) oli silminnäkijänä todistamassa ja taltioimassa niin Espanjan sisällissodan kauhuja kuin toisen maailmansodan keskitysleirien vankien vapauttamista. HCB oli Kiinassa, kun Mao Tse Tung marssi Pekingiin ja kuvasi Intiassa Mahatma Gandhin vain muutama tunti ennen tämän salamurhaa. Hänen valokuvansa ovat muokanneet jo useiden sukupolvien kuvaa maailmanhistorian merkkipaaluista. Häntä on kutsuttu myös valokuvajournalismin isäksi.

HBC:lle valokuvaus oli keino kertoa tarinoita elämästä, vangita filmille merkityksellisiä, yllätyksellisiä ja ratkaisevia hetkiä. Hänelle tärkeää kuvaamisessa oli täydellinen ja tarkka ajoitus. Kuvaajan tuli olla jatkuvasti valppaana. Kamera oli hänelle kuin luonnoskirja, intuition ja spontaaniuden työkalu. Nuoruuden taideopinnot ja yhteydet surrealistipiireihin näkyvät Cartier-Bressonin dokumentaarisessakin tuotannossa: ”Surrealismilla on ollut syvällinen vaikutus minuun. Olen koko ikäni tehnyt kaikkeni ollakseni koskaan pettämättä sitä” (Henri Cartier-Bresson, Album de l’Exposition, 2013: 23). Tämä siitä huolimatta, että Robert Capa kehotti häntä profiloitumaan dokumentariksi ja pitämään surrealistiset taidekuvamanifestaatiot vain omana tietonaan.

HCB:n kuvat ja elämäntyö on suhteellisen helposti tavoitettavissa ja tutkittavissa kuvateoksissa, haastetteluissa ja myös dokumenteissa. Hänen ottamansa kuvat ovat myös kiertäneet ympäri maailmaa museoiden näyttelyissä. Kävin katsomassa Ateneumin Cartier-Bressonin retrospektiivinen näyttelyn vuoden 2016 tammikuussa. Näyttely  sisälsi lähes 300 valokuvaa taiteilijan pitkältä uralta. Mukana oli niin arkistomateriaalia kuin elävää kuvaa. Kuvat olivat vakuuttava näyttö hänen kuviensa voimasta. HCB oli tarkka kuviensa julkistamisesta eikä monien kollegoidensa tapaan antanut paljoakaan omia pinnakkaisiaan tarkasteltavaksi. Hänet tunnetaan myös siitä, että hän rajasi kuvansa kamerassa ja korosti kuvien aitoutta jättäen vedokseen filmireunat näkymään - tapa jota myös esimerkiksi Arno Rafael Minkkinen on kuvissaan suosinut.

Henri Cartier-Bresson on tunnettu erityisesti "ratkaisevan hetken" käsitteestä. Käsite on monessa mielessä monitulkintainen, mutta sen kautta valokuvan erityisluonetta on kyetty tuomaan hyvin esille suhteessa muuhun kuvantamiseen ja kuvataiteen muotoihin. Ratkaisevaa hetkeä on odotettava ja toisaalta päätettävä ja myös luotava kameraa käyttämällä juuri se oikea hetki. Vaikka HBC korosti valokuvaajan kameran näkymättömyyttä kuvaustilanteessa, monissa hänen kuvissaan kuvattavat poseeraavat tai jopa pelleilevät kameralle ja kuvaajalle. HBC kuvasi pääasiassa Leica-kammeralla. Se mahdollisti sen tavan, jolla hän kuvasi, mutta toisaalta HBC piti sitä vain välineenä. Hän vaihtoi myöhemmällä iällä ilmaisunsa välineeksi siveltimen ja kankaan. 

Tilanne- ja reportaasikuvien lisäksi HBC otti lukuisia muotokuvia tai miljööpotretteja. Useissa kuvissa kuvattava on omassa "luonnollisessa" ympäristössään ja kuvaan on myös mahdutettu tätä ympäristöä.

Alla on omakuva, jonka olen sommitellut vapaasti HBC:n Francois Mauriacista ottaman henkilökuva mallina. Oletan, että HBC on noussut tuolille ja ottanut siitä erilaisia versioita Mauriacin omassa kodissa.

Omakuva. Cartier-Bresonin kuvan innoittama mukaelma. 35 mm/5.6, ISO 200, 1/15 s.

Klassikko 1: Edward Weston

Johdanto

Edward Weston on kohteena ensimmäisessä tämän blogin uudessa kirjoitussarjassa. Tutustun johonkin klassikoon tai myöhemmin ehkä myös moderniin klassikkoon tai jopa tulevaan klassikkoon, kirjoitan hänestä muutamia huomioita ja ehkäpä teen myös mukaelman jostain teoksesta.

En aio olla erityisen systemaattinen, vaikka olen eri lähteistä kerännyt nimiä valokuvauksen historian kiinnostavilta tuntuvista merkittävyyksistä. Osa heistä on aiemmin tuttuja, mutta toivon myös löytäväni uutta katseltavaa ja kuvia joissa on tenhovoimaa (=edifioivuutta). Luetteloita on laadittu ja niiden pohjalta on tehty myös kirjoja. Itselläni hyllyssä on muiden muassa Peter Stepanin 50 Photographers You Should Know (Prestel Verlag, 2008) ja Tom Angin Valokuvan historia  (Docendo, Helsinki 2015) jossa nostetaan 34 valokuvaajaa esiin väliotiskolla Profiili. Netti tarjoaa luonnollisesti myös runssasti kuvia ja tekstiä aihepiiristä.

Edward Weston (24. maaliskuuta 1886 – 1. tammikuuta 1958)

Edward Henry Weston  oli yhdysvaltalainen valokuvaaja. Weston syntyi Illinoisissa ja sai ensimmäisen kameransa 16-vuotispäivänään 1902. Vuonna 1903, siis melko varhain,  hänen kuviaan oli jo esillä Chicago Art Institutessa. Hän muutti vuonna 1906 Kaliforniaan. Vuosikymmeniä kestäneen tuotteliaan uransa jälkeen Weston otti viimeiset valokuvansa vuonna 1958. Hän kuoli 71-vuotiaana sairastettuaan Parkinsonin tautia.

Westonin kuvat ovat harmaasävykuvia tai mustavalkokuvia, asetelmallisia, geometrisia, sommittelultaan selkeitä ja harkittuja. Tavoitteena hänellä oli (varsinkin ns. kypsällä kaudellaan) suora ja puhdas valokuvaus. Ilman manipuolointia (vaikkaion huolellista pimiötyöskentelyä harjoittaen tosin) hän pyrki kuvaamaan kohteensa objektiivisesti kauniina - olipa kyseessä vihannekset, simpukat, vessanpytty, maisema tai alaston vartalo.

Weston oli yksi f64 ryhmän jäsenistä. Ryhmä vaikutti vain lyhyen aikaa, noin kolme vuotta 1932-35, mutta oli ja on sitäkin vaikutusvaltaisempi.  Ryhmän tavoitteena oli puolustaa puhdasta valokuvaa romantismia ja New Yorkin piktorialismia vastaan. Välineenä oli ison koon kamera, pieni auko ja pitkä valotusaika. Näin kuvista saatiin syvätarkka, usein asetelmallinen ja huolellisesti sommiteltu. Muita jäseniä olivat Ansel Adams, Imogen Cunningham, John Paul Edwars, Sonya Noskowiak, Henry Swift ja Willard Van Dyke.

Merkittävää kuvien laadulle on huolellinen vedostaminen. Edward Westonin poika ja pojanpoika ovat säilyttäneet perinteen ja Edward Westonin asuntoon ja kotipimiöön Kaliforniassa voi tehdä tutustumismatkoja tänäkin päivänä. Myös YouTube-videoita asiasta on hyvin nähtävissä. Näin Westonin perinnöstä on aika tarkaa tietoa niin kuvina, kirjoitettuna kuin vielä suullisena perimänäkin. Myös suomalaiset valokuvaajat ovat tehneet toivioretkiä Westonien sukutilalle (ks. Saiha, Markku: Mustavalkokuvaus ja työnkulku, 2016, 131).

Yksi esimerkki Westonin kuvista on teos "Eggs and Slicer" vuodelta 1930. Alla on mukaelma kuvasta (ja googlettamalla kuvan nimellä huomaa, että tätä "harjoitusta" on aika moni tehnyt hyvinkin erilaisin tuloksin).

Munat ja munaleikkuri - Edward Westonin aiheen mukaan.
90 mm, f16, 1 s., ISO 100. Pekka Kalli

Katsoin kuvan ensin hienosta Westonin koko uraa valottavasta teoksesta Manfred Heitingin toimittamasta teoksesta Edward Weston ( Taschen 1999).  Seuraavana päivänä tein muistinvaraisen mukaelman kuvasta. Vertasin kuvaa verkossa löytämääni alkuperäiseen ja huomasin muistini muuntelun. Moni seikka Westonin kuvassa oli toisin kuin omassa ensimmäisessä versiossani. Tein toisen version (kuva yllä), nyt tarkemmin tutkien kuvan kompositiota ja kuvakulmaa. Pelkistin kuvaa vielä hieman lisää. Minulla ei ollut käytettävissä ison koon kameraa, joten kuva on otettu täyden kennon digikameralla ja 90 mm objektiivilla aukolla 16.

Hyödyllinen harjoitus, suosittelen.