Edifying Photography and Hermeneutics of Narratives

Helsinki Photomedia researsch -konferensissa maaliskuussa 2012 pidin esityksen edifioivasta valokuvasta ja tarinallisuudesta. Se on nyt luettavissa ja kommentoitavissa edellä olevasta linkistä. Mahdollisesti muokaan se myöhemmin artikkeliksi, joten kaikki, aivan kaikki, kommentit ovat tervetulleita.

Martin Parr (s.1952)

Martin Parr kirjoittaa blogissaan valokuvauksellisista kliseistä "opettavaisella" tavalla. Juha Suonpää on kirjoittanut omissa teoksissaan myös hyvin opettavaisesti valokuvauksesta (luonto-, turisti- ja taidekuvasta), niistä oppii ehkä valokuvauksesta paljon enemmän kuin monista alan oppaista.

Parriin olen törmännyt muutoinkin nyt useasti. En aiemmin ollut tiennytkään, että hän on ollut niin merkittävässä asemassa Magnum -kuvatoimiston historiassa. Ja ainakin tällä hetkellä Magnumin etusivulla pyörii kooste Parrin kuvista (Winter Sports in Minnesota). Gerry  Badger kirjoittaa Parrista ja myös Magnumista teoksessaan The Pleasures of Good Photography varsin Parr-myönteisesti (teksti on luettavissa myös Parrin kotisivuilta) ja se esitettiin myös BBC:n mainiossa Genius of Photography -tv-dokumentissa, osassa 5/6 tai 6/6 muistaakseni.

Parrilla on nyt näyttely Helsingissä, kuvia suomalaisista.

Pariisin kuvia

Maison Europèenne de la Photographie (5/7 rue de Fourcy, Paris) esittelee 25.3.2012 saakka viisi näyttelyä. Esillä on kokoelma brasilialaisia valokuvia modernismista nykypäivään, egyptiläinen Youssef Nabil, ranskalainen Dominique Issermann,  ranskalainen William Ropp ja saksalainen Götz Göppert.

Göppertillä on neljä kuvaa, neljä vuodenaikaa, Pariisissa yöllä eri aikoina kuvattuina. Katsottuina kuvat eivät tehneet erityistä vaikutusta, mutta olivat kyllä tyylillisesti ehyitä toteutuksia.

Toisin on egyptiläisen Nabilin työt. Aluksi vaikutti, kuin olisi tekemisissä raskaasti photoshopattujen henkilökuvien kanssa, mutta näyttelyluettelo kertoikin kyseessä olevan käsinväritetyt mustavalkokuvat. Tavoitteena Nabililla on luoda egyptiläisten filmiklassikoiden glamour-tyyli. Sen hän hienosti tavoittaakin, oli kyseessä maailmantähdet tai rannan kalastaja. Myös ajankohtaiseen sukupuoliseen suuntautumiseen liittyviä kantaaottavia kuvia Nabilin töistä löytää.

Issermanin nude-kuvat ovat ensinäkemältä yksittäisinä kuvina melko vaatimattomia. Kaunis naismalli poseeraa klasississa asennoissa veden ja kiven ääressä, kylpylämiljöössä. Kiinnostavuutta lisää huomio kuvien sarjallisuudesta: kuvat on otettu kolmen päivän aikana samasta mallista samassa miljöössä.
Lisää huomioarvoa on haettu (?) mallin tunnettuudella: kohteena on Laetitia Casta, maailmankuulu korsikalainen tähtimannekiini, ympäristönä huippuarkkitehti(sic!) Peter Zumthorin piirtämä Thermal spa Vals Sveitsissä. Kuvat ovat mustesuihkuvedoksina ilman kehyksiä tai lasitusta. Näitä kuivia voi lastata merkityksillä kuinka haluaa - aina Peter Zumthorin Heidegger-vaikutteisiin saakka. Modernia tekniikkaa kuvastaa myös netistä löytyvä valokuvaajan omalla älypuhelimella kuvattu video näyttelystä . Videossa kuvaaja myös kertoo, että kuvat on otettu luonnonvalossa eli on pyritty luonnollisuuteen ehkä taustalla on ajatus siitä, että ihminen asuu poeettisesti maailmassa?

Roppin henkilökuvat/luontokuvat ovat epäilemättä mestarillisia. Ne jatkavat klassisen maalauksen perinnettä hienosti ja vangitsevat niin kuvattavan kuin katsojankin katseen hienosti. Mustavalkotyöt ja värityöt ovat yhtä hallittuja ja teatterimaisesti ohjattuja.

Brasilialaisten valokuvissa kaksinaisuus modernin ja nykyisen välillä näkyy hyvin. Joitakin yksittäisiä helmiä löytyy, vaikka suuri osa on töitä, joita tuntuu olevan kovin plajon maasta ja maanosasta riippumatta. Myös hienoja kokeiluja löytyy, esimerkiksi heijastavaan sylinteriin istutettu valokuvainstallaatio (?).

Museon alakerrassa saattoi myös kokea muutaman Henri Cartier-Bressonin työn.

Kuin tilauksesta matkaani varten Marja-Liisa Kinturi esitteli museon kokoelmia Kamera-lehden numeroissa 1 ja 2/2012.

---


Hotel de Villessä puolestaan on esillä Robert Doisneaun (1912-1994) Les Halles´ista ottamia kuvia. Hienoja kuvia niin dokumentaarisessa kuin valokuvauksellisessakin mielessä. Osa pienehköjä vedoksia, mukana myös hieno kollaasi - yleiskuva Les Halles ja siihen upotettuna lähikuvia torin tapahtumista ja ihmisistä.

Les Hallesin alueella on rakennettu ja purettu 1100-luvulta saakka. Nyt paikalla on valtaisa työmaa, maanpäälliset rakennukset nousevat paikalle lähivuosina.

Valokuvan tapahtuma

Muutama vuosi sitten aloitin Harri Laakson väitöskirjan Valokuvan tapahtuma (Tutkijaliitto, Helsinki 2003) lukemisen. Tapasin tekijän ja kerroin tästä. Laakso hymähti ja kommentoi, että vieläkö sitä joku lukee. Pari vuotta myöhemmin, kerroin edelleen lukevani teosta. Tuolloin Laakso sanoi, että kertoisin hänellekin, mitä siinä sanotaan :-).

Nyt olen kirjan lukenut, mutta mitä siinä sanotaan, siitä en oikein tiedä osaanko kertoa. Kirja on erittäin kiinnostava, mukaansatempaavakin - huolimatta pitkähköstä lukukokemuksestani - mutta samalla sen motto "Etsimättä paikkaa, etsimättä kaavaa." (Maurice Blanchot) on osuva. Laakso ei löydä oikein valokuvalle paikkaa eikä kaavaa, mutta toisaalta ei hän ole sitä etsimässäkään. Teksti on runsasta ja rönsyilevää. Paikoin kirjallisestikin oivaltavaa. Laakson lähteet (!) ovat usein runollisia kirjoittajia ja ranskalaiseen tyyliin kaunopuheisia. Laakson teksti on hybridistä (ks. 70-72), siinä yhdistyy tieteellinen, filosofinen ja runollinen siivilöityneenä henkilökohtaisen valokuvauksellisen kokemisen ja tulkinnan puristuksessa. Sekasikiö -termillä on epäesteettinen konnotaatio, mutta voisiko hybridistä  avata monirotuisuuden tai kulttuurisesti rikkaan käsitteellä?

Hienosti Laakso myös päätelmissään (413) tiivistää: Vaikka valokuvalla ei voi olla varsinaista olemusta, valokuva ehdottomasti kuitenkin on. Vaikka valokuva ei ole jotain, se ei kuitenkaan ole ei mitään. Tässä Laakso onnistuu viittamaan niin Janne Seppäseen (Valokuvaa ei ole) kuin Wittgensteiniin ja Derridaan. Ilmaisu tuo auttamatta mieleen myös Hegelin olemisen ja ei-olemisen dialektiikan (joka filmin kaudella monelle oli silmin nähtävä ihme, kemiallisesta luonteestaan huolimmatta, kun valkoiselle valokuvapaperille emanoitui mustavalkoinen kuva). Myös tarinallisuuden suuntaan Laakso tapahtumaluonteisuudella valokuvaa vie, vaikka narratiivisuus -diskurssi ei teoksessa varsinaisesti nykymuodoissaan ole vahvasti esillä.

Vaikka en siis kykene oikein sanomaan, mikä Laakson tekstissä viehättää, niin jokin siinä on. Kuvana se voisi olla liian runsas ja kompleksinen, jotta siihen voisi syntyä kovin intensiivinen suhde. Mutta tarinatelttana se on mainio - paikoin tarina saattaa jopa pitkästyttää (kuten minua kuolinnaamioiden ja valokuvan suhteiden pohdinta), mutta toisaalta kirjaaa voi lukea myös virikekirjana pohdinnoille (jos vain löytää narun pään josta kukin juttu alkaa). Epäajanmukaisia pohdintoja joka tapauksessa - tuolloin jo hyvin ajassa, mutta nyt edelleen aivan luettavaa tekstiä.

365.fi

365.fi - Viisi vuotta valokuvina on riemastuttava, etten sanoisi edifioiva valokuvaopus. Tamperelaiset kuvajournalismin opiskelijat ja sittemmin jo alan nuoret ammattilaiset ovat ottaneet joka päivä kuvan viiden vuoden ajan. He ovat myös tekstittäneet kuvat, usein varsin oivaltavasti blogissaan.
Nyt kuvat on julkaistu kronologiaa rikkoen ja kuvapareina aukeamalla. En ole toistaiseksi kokenut kuvakavalkadia vuosina tai ajallisena jatkumona, mutta sitäkin hauskempana fragmentaarisena leikkinä. Hauska ja innostava kirja - melankoliasta ja taidehörhöilystä kaukana.

Henttonen ja Kuukka

Musta Taide -kirjat rojahtivat jokin aika sitten postiluukusta: Markus Henttosen Lonely But Not Alone ja Raakel Kuukan Kirjeitä tyttärelle - Letters to a Daughter.

Henttosen kirja vertautuu Hannes Heikuran Dark Zone -kirjaan. Yksinäiset miehet ratsastavat maailman turuilla ja toreilla kameroineen, katse on tarkka, suljin siristää kuin hyvissä. pahoissa ja rumissa, mutta minkälainen on näkymä, jonka katse kohtaa?

Henttosen katse herättää minussa enemmän kaltaisuuden kokemusta, se on edifioiva! Matka Heikuran viiltävään yksinäisyyden korostamiseen on pidempi; sivullisuuden, tarkkailijan, surumielinenkin katse on tutumpi. Keitä ovat nämä kaupunkien ihmiset? Zoologin silmin yksi elänlaji, mutta kun katseet kohtaavat he reagoivat: poseeraavat tai ovat välinpitämättömiä kameran ja kuvaajan katseelle (poissulkien voyeristiset kuvat, joissa kohde ei huomaa kuvatuksi tulemistaan). Henttonen kuvaa ihmistä läheltä ja kaukaa. Suhde kuvattavaan on joskus intiimi, vaikkakin vieraan suhde toiseen vieraaseen.

Kuukan eetos on kohdallaan, mutta kuvat eivät herätä, eipä juuri tekstikään.

Edifioivuusasteikolla (0-5) Henttonen saa viisi eetä, Kuukka saa tyytyä yhteen.

Ajan hyrrä

Aika kierii hyrrän lailla. Nopeasti,  pysähtyy tekstiksi harvoin.
Elokuu kierähti edifioivan valokuvan teorian parissa ja saaristokuvauksessa: kennoon heijastui valoa selkämerellisistä  ja atlanttisista saarista, merestä ja taivaasta  Porissa, Kristiinankaupungissa ja Azoreilla.