The Leica M Photographer Bertram Solcher

Leica M-kameroilla on erityinen asema etenkin 1900-luvun valokuvauksen historiassa. M-kameralla ja sillä otetuille kuville on muodostunut omanlaisensa estetiikka, eetos ja etiikka. Robert Capa, Henri Cartier-Bresson ja useat Magnum -kuvaajat ovat olleet ja ovat Leican käyttäjiä. Perinne on jatkunut siitä huolimatta, että mittaetsinkamerat ovat syrjäytyneet kameroiden valtavirrasta, peilikameroista. Uudet peilittömät APS- ja 3/4-kennoiset pienkamerat sekä Leica-brandin uusi tempautuminen mukaan kameratekniikan kehittelyn kärkeen saksalais-japanilaisen yhteistyön myötä, ovat luoneet uudenlaisen nousun sekä retrohenkisyydelle yleensä, että myös paluuna digiajasta filmillä kuvaamiseen tai ainakin filmikuvaamisen estetiikkaan.

Saksalainen valokuvaaja Bertram Solcher on kiteyttänyt tämän perinteen tiiviisti kirjaansa The Leica M Photographer. Photographing with Leica´s Legendary Rangefinder Cameras  (rockynook, California 2015).  Kyseessä ei ole kameroiden historia tai kyseisellä kameratyypillä otettujen kuvien historia, ei myöskään kameran tai kuvien ottamisen tekninen opas. Solcher kuvaa oman kokemuksensa perusteella omanlaistaan asennetta, jotka luonnehtivat hänen mukaansa Leica M-kuvaajaa. Kyseessä on eräänlainen vahvasti tiettyy yhteisöön kuuluvan valokuvaajan itsetutkiskelu - miksi toimin niin kuin toimin ja miksi olen valinnut juuri tämän polun valokuvauksen mahdollisista maailmoista.

Kirja kappaleiden otsikoiden mukaan Leica M-kuvaajaa voisi kuvata seuraavasti:

Sulavasti ympäristöönsä asettuva valokuvaaja (näkymätön kuvaaja) pyrkii pelkistettyyn tulokseen (vähemmän on enemmän), rajoitteisella ja osittain (joidenkin mielestä) vanhentuneella tekniikalla (mittaetsinkamera). Kantava idea mielessään (suunnittelun tärkeys) kuvaaja  kohdistaa tarkkaavaisuutensa (ratkaisevat otokset) ja luo projekteja, joiden tuloksena, virheitä välttämättä, katuvalokuvauksen jalon taidon  mukaisesti (The High Art of Street Photography), syntyy kuvaotoksia, joista ankaran valinnan jälkeen syntyy kuvat, joiden avulla kerrotaan tarina. Tarina kerrotaan (Complete Story)  huolella, arvokkaasti lopuunsaatettulla esityksellä katsojalle lehdessä, näyttelyssä, portfoliona tai kirjana (Clothes Make the Person).

Kirjassa on vajaat 70 kuvaa ja tekstiä suurin piirtein saman verran. Kuvat ja teksti on tyylin mukasesti minimalistisesti taitettu ja väriskaala (usein myös kuvissa) on hillitty (valkoista, mustaa, punaista, harmaata).

Leica M-kameralla on helppo ottaa epäonnistuneita  (epätarkkoja, yli- tai alivalotettuja) kuvia. Sattumalta sillä ei juurikaan saa hienoja otoksia. Hyvissä käsissä M-kamera ja Leican kiistatta hienot optiikat mahdollistavat hyvien valokuvien luomisen. Leica M-koulunsa käynyt oppii valokuvaamisen riittävällä vastuksella. Kun tuon vastuksen voittaa, kuvaaminen millä tahansa kameralla ja tekniikalla on, näin uskon,  antoisampaa ja tuottaa parempia tuloksia. Mikään ei estä astumasta Leican perinteisen estetiikan ulkopuolille omissa kuvissaan - yksi säännöistähän
 on: tiedä säännöt, jotta voit niitä rikkoa.

Esan kanssa kaffella III (30.9.2016)

Syysistunto oli tutussa paikassa, taidemuseon kahvilassa. Esalla oli pari kuvaa häistä, minulla taidemuseon uuden näyttelyn (Crises of Presence) avajaisista 16.9. ja tuore matkakuva Viron Kuressaaren Sõrven majakalta.

Saarenmaan Sõrven majakka on muuttolintujen reittiasema. (Pekan ottama kuva 1)

 Tarinointi kulki sinne ja tänne teknisistä asioista, polttoväleistä ja kuvaksen tavoista tunnelimien saavuttamiseen. Esa oli kuvannut nyt kesällä kaksissa häissä ja halusi löytää tietyn tyyppisä tunnelmia - hääparin suudelman (ei ole tässä julkaistavissa), ystävysten keskustelun (Esan kuva) - ja hän oli siinä oivallisesti onnistunutkin ilman lavastusta tai lisävalaisua. Kuvia tosin täytyy hieman rajata, jos kuvaa tilanteissa, joissa ei itse pääse tai voi aina liikua tai kohteet eivät ole tietoisia kuvauksesta (vaikka sen huomaisivatkin). Laajakulma voisi olla oivalllinen välinen esimerkiksi tanssivan hääseurueen keskellä. Keskustelimme myös muotokuvauksesta ja henkilökuvauksesta yleisimmin: huomaamatta vai poseeraten, luonnonvalossa vai lisävalaistuksella?

Hääkuvaus on oma genrensä, mutta siihen Esa ei ollut pyrkinyt, vaan enemmänkin hän oli etsinyt tunnelmia ja vuorovaikutussuhteita osallistujien kesken. Kyseessä oli tutut ihmiset, joten kuvien arvo on kohdejoukolle sitäkin suurempi.

Hääjuhlan tunnelmaa (Esan ottama kuva)

Huomaamattomasti otettu kuva korostaa kuvan dokumentaarisuutta; näin todella tapahtui, näissä häissä oli mukava tunnelma, ihmiset keskustelivat ja nauttivat olostaan (Esan kuva).

Katsekontakti -kuvassa (Pekan kuva 2) taas voi kuvaa ottaessaan kokea erityisen kohtaamisen aiemmin (ja usein jatkossakin) vieraiden ihmisten kanssa. Poseeraus on sopimus kuvaajan ja kuvattavan/kuvattavien välillä. Se edellyttää luottamusta ja onnistuessaan katsoja pääsee osaksi kohtaamista. Valokuvan melankolia ja luonne "pienenä yksityisyyden hetkenä" murtuu ja avaa tien ihmisten kesken jaettuun maailmaan. (Pekan kuva 2)

Vajaa tunti kuvien ääressä kuluu nopeasti. Kuvia kannattaa kuitenkin katsoa ja jakaa niistä ajatuksia, koska se avaa myös aina uusia näkökulmia.

Kohtaaminen vieraiden kanssa (Pekan kuva 2)

Esan kanssa kaffella II (9.6.2016)

Kuva 1(Esa) 

Esalla oli pari kuvaa ja minulla myös. Esan ensimmäisessä kuvassa (Kuva 1) on kuva kirkosta tai kappelista. Esa on ajatellut kuvan ottamista pitkään ja aikoo tehdä siitä vielä uusiakin otokisa. Mustavalkokuvassa rakennuksen rakenteiden symmetria tulee hienosti esiin ja kuvan sävyalaa säätämällä sysyysulottuvuus korostuu. Kohti kirkkauttahan siinä mennään, joten kuvan muoto ja sisäinen symmetrinen harmonia korostavat myös kuvan (ja rakennuksen) sisältöä.

Matkalla ottamassani kuvassa (Kuva 2) nuori pari seurustelee milanolaisen pusiston ulkoravintolassa. Katseeni kiinnittyi mieheen. Hän muistutti Quentin Tarantinoa. Esa oli näkevinään itse kuvassakin jotain elokuvamaista, kuin jokin still-kuva elokuvan promootiosta. Kuva on jossain mielessä kömpelö. Takana oleva katoksen tuki jakaa kuvan kahtia tai sen voi nähdä myös kolmion kärkenä, jonka kahtena muuna kärkenä on mies ja nainen. Edessä oleva tuoli rakentaa sillan miehen ja naisen väliin. Miehen savukkeesta nousee savukiehkura samalla kun hän sanoo jotain, omasta mielestään, nasevaa. Naisen ja miehen katseet eivät kohtaa, nainen empii ja pohtii onko miehen sanoissa tulevaisuutta.

Kuva 2 (Pekka):"Nuori Tarantino milanolaisessa puistossa"

Kuva 3 (Pekka) "Miten Kiina liittyy eurooppalaiseen verkostoon?"

Toisessa kuvassani (kuva 3)ollaan myös matkalla. Vanha kaivosjuna puksuttaa Tsekin vuoristoissa maaseutumaisemassa. Joukko on monikansallinen. Kuoroa johtaa hollantilainen, mukana on tsekkien lisäksi matkustajia Saksasta, Ranskasta, Itävallasta, Saksassa työskentelevä bangladeshiläinen ja kiinalainen. Europpalainen verkosto ei ole täydellillinen , mutta pohdimme silti, miten kiinalaiset voisivat liittyä verkostoomme.

Kuva 4 syntyi paikan päällä. Puhelimeni soi, Esa tarttui kameraan, otti kuvan minusta ja hetken päästä Fujin printteri lauloi. Kuva on mielestäni varsin onnistunut. Taidemuseon kahvion taustatapetin värit anatavat hyvän kontrastin omille väreilleni. Kuviot ovat melko voimakkaat, mutta kuitenkin aika harmooniset. Katseeni suuntautuu kuva-alan ulkopuolelle, mutta toisaalta katsonkin johonkin abstraktiin, josta puhun puhelimessa.

Kuva 4 (Esa):Tässä kuvan sähköisen version ilmentymä, esillä oli Fujin pikkuprinterillä tulostettu "polaroid" vedos.

Mitä yhteistä kuvistamme löytyy? Ainakin niissä on nostalgiaa. Mustavalkoisuus (tai harmaasävykuvat) liittävät kuvat historiaan ja menneisyyteen, polaroid tietyn ajan värikuvan tyyliin. Nostalgia merkitsee paluuta kotiin, turvalliseen alkuun, jossa maailmamme oli vielä kuvitteellisesti hallittavissa. Nykytekniikka mahdollistaa helpohkosti paluun tuohon menneeseen. Tai olisiko sittenkin kysymys vain siitä, että saamme otteen, liittymäkohdan, jatkumon nykyisyytemme menneisyyteen?

Instax SP-1 on älypuhelimella tai kameralla ohjattava pikkuprinterri, jolla voi tuottaa polaroid-kuvia

Mustavalkokuvaus Saihan tapaan

Markku Saiha, leimallisesti porilaisista juurista ponnistava valokuvaaja, on julkaissut hienosti ja hienon kirjan mustavalkokuvauksen ja kuvankäsittelyn perusteista.

Hienosti se tapahtuu hetkellä, jolloin mustavalkokuvauksesta on tulossa laajemminkin trendikästä. Ja hieno se on siksi, että Saiha tekee kirjansa, kuvansa ja tekstinsä omalla persoonallisella tavallaan, asiantuntevasti, riittävän perusteellisesti, mutta ei jaarittele turhia. Kokemusta hänellä on pitkältä ajalta sekä kuvaajana että kirjoittajana. Kuvien tekijänä häneltä riittää kärsivällisyyttä ja riittävää sekä näkemyksellistä että teknistä perfektionismia.

Saiha on kirjan kirjoittajana kokenut ja osannut rajata aiheensa hyvin. Muistaakseni tutustuin hänen teoksiinsa ensikerran 2006 julkaistussa Kiehtova luontokuvaus (Helsinki 2006). Silloisesta luontokuvaajasta on vuosien varrella kaivautunut entistä selkeämmin esiin artistiset piirteet. Saiha on yksi niistä luontokuvaajista joka on puhkomassa, nyt jo melko harsomaista, verhoa eri valokuvan lajityyppien välillä. Myös teknisesti hänen kirjansa on oivallinen osoitus siitä, että filmi- ja digityöskentelyn erojen korostamisesta on tärkeää nähdä valokuvan kulttuurisesti ja historiallisesti linkittyvä jatkumo. Hyvin Saiha tuo esille juuri tämänkin puolen mustavalkokuvassa. Olemme tottuneet näkemään harmaasävyt mennen ajan viestinä ja uudetkin kuvat asettuvat kuvien jatkumoon toisella tavalla kuin värikuvat.

Mustavalkokuvaus ja työnkulku antaa virikkeitä työskentelyyn. Porilaisuutta Saihan tekstissä kuvaa jonkinlainen (turha) käsitys oman tavan vaatimattomuudesta. Esipuheessakaan Saiha ei kiitä perhettään, vaan pyytää anteeksi, kun on paneutunut, jälleen kerran, työhönsä (ilmeisesti oman kokemuksensa mukaisesti perheen kustannuksella). Saiha korostaa sitä, että jokaisen tulee löytää oma tapansa työskennellä. Hän esittää omansa, ei juuri avaa muita vaihtoehtoja. Tämä pitää kirjan hyvin koossa ja turha ensyklopedinen oppineisuuden osoittaminen ei rasita tekstiä. Muutamilla viittauksilla alan muihin teoksiin on mahdollista avartaa omia näkemyksiä ja teknistä tietämystä eteenpäin.

Markku Saiha valottaa mukavalla tavalla teknisten seikkojen lisäksi valokuvan taiteellisia ja kulttuuris-historiallisia puolia. Laajempi ja syvempi esitys mustavalkokuvan historiasta, taiteellisista ja esteettisistä ulottuvuuksista ja mahdollisuuksista sekä alan mestareista olisi kuitenkin hieno saada aikaiseksi. Tämä onnistuisi varmaan myös suomalaisin voimin. Osaavia kuvaajia ja kirjoittajia kyllä löytyy Saihan lisäksi. Viimeisten sivujen lyhyen johdannon  Mustavalkokuvauksen maailma (ss. 136-137) soisi siis olevan johdantona tulevalle. 

Hieno kirja. Ja hienoja kuvia. Jatkoa tavalla tai toisella odottaen.

Kolme kuvaajaa: Bremer, Heikura ja Luukkola

Caj Bremer toimittajan haastattelussa 3.3.2016

Caj Bremer istui Messukeskuksen kahvilassa toimittajan haastateltavana hetkeä ennen hänelle myönnettävää Fotofinlandian tunnustuspalkintoa.

Illalla Pekka Luukkola avasi näyttelynsä Galleria Heinossa Uudenmaankadulla Helsingissä.

Paria päivää myöhemmin lainasin Luukkolan kirjan Maiseman aika - Sense of Time Porin kirjastosta. Samalla mukaani tuli myös Hannes Heikuran valokuvakirjojen trilogian viimeinen opus End of the Road - Matkan loppu.

Kolme kuvaajaa. Mikä heitä yhdistää? Valokuva välineenä. Bremer on pitkän linjan dokumentaarisesta perinteestä ponnistava, nyt taiteilijaksi tunnustettu. Itse hän identifioituu valokuvaajaksi, vaikka on aikoinaan nauttinut taiteilijaprofessorin etuoikeutettua pestiä. Myös Heikura on lehtikuvaajana ansioituniut dokumentaristi, joka siirtyi taidekuvaan. Luukkolan kuvat puolestaan liittyvät niin taiteeseen kuin myös akateemiseen tutkimukseen. Luukkola väitteli valokuvan laadusta ja kuvat ovat osa tätä tutkimusta  (Laadun taika, Doctoral dissertation, Aalto University & Maisemakuva, 2016).

Hannes Heikuran aiemmasta kirjasta kirjoitin vuonna 2011. Heikura oli silloin vielä elossa, mutta hänen kuvistaan välittyi yksinäisen ihmisen synkkä ja mustavalkoinen katse. Viimeiseksi jääneessä teoksessa väri on palannut kuviin, mutta sävy on edelleen tumma.

Pekka Luukkola näyttelynsä avajaisissa 3.3.2016

Hannes Heikuran Matkan loppu

Erilaisia kuvaajia, erilaisia kuvia. Heikura kuvasi suhdettaan valokuvaan: Yksinäisyys ei ole vain murheellista, vaan myös rakentavaa. Valokuvauksen kautta voi prosessoida myös omaa suhdettaan asiaan. Se on valmistautumistra lopulliseen yksinäisyyteen. (Anna-Stiina Nykäsen haastattelussa HS:lle maaliskuussa 2014).

Valokuvaaja ei voi elää yhdellä tavalla ja kuvata toisella. Siten kaikki kuvat ovat eräänlaisia omakuvia. Valokuvaajan ei tarvitse esiintyä kuvissaan, silti hän paljastaa kaiken itsestään. Tässä on minulle valokuvan totuus ja ehdottomuus. Näin Heikura totesi esitellessään sarjaa We Walk Alone vuonna 2013 (ko. teos, s. 151).

Valokuvaamisessa on kysymys elämästä, kuolemasta, rakkaudesta. Pyrkimys ymmärtää yksinäisyys, maailman murheellinen kauheus katkeroitumatta, pienien yksityisyyden hetkien pysähdyksinä. 

Esan kanssa kaffeella, osa 1

Olimme perjantai-ilrtapäivänä 11.3.  Porin taidemuseon kahvilassa Esa Bärlundin kanssa kaffeella ja kuvia katsomassa. Olimme sopineet tuovamme kumpikin kaksi kuvaa tarinoinnin pohjaksi. Ankaran saksi, kivi, paperi -arvonnan jälkeen puhuimme seuraavista kuvista. Voitin tai hävisin kisan ja esittelin ensimmäisen kuvani, siitä alla.

Kuva 1: Riihikedon herttua Duke miljööpotretissa:

Riihikedon herttua Duke

Esittelin kuvaa ja suhdettani siihen. Kuva on otettu Leica Q -kameran 28 mm objektiivilla Porissa 11. helmikuuta kuluvana vuonna. Kuvassa on Duke-koira, jota ulkoilutan päivittäin. Koira poseeraa minulle pyytäessäni, mutta aika pieniä hetkiä, joten on toimittava aika ripeästi.

Olen Dukea kuvatessani pyrkinyt yhdistämään kolme päivittäistä käveltyslenkkiä valokuvaamiseen ja tässä kuvassa mielestäni onnistuin. Kuva on rajattu neliöön ja taustasta on siistitty oikeaa ylänurkaa Lightroomissa, mutta muutoin se on melko kevyesti jälkityöstetty. Pidän kuvan somittelusta ja värijakauman sävyistä ja-alasta. Koiran katse on vastasuunnassa ja katsoo ulos kuva-alasta, molemmat asioita, joita usein pyritään välttämään, mutta tässä kuvassa se mielestäni toimii (yritin kääntää kuvan peilikuvaksi, mutta mielestäni se ei toimi). Kuvan intensiivisyys syntyy neliömäisten elementtien ja vastasuuntaisuuden luomasta kompleksisuudesta suhteessa kuva-alan staattiseen asetelmallisuuteen ja värien harmoniaan.

Esa ei koira-ihmiseksi tunnustautunut, mutta piti kuvan väripaletista ja harmoniasta. Kuvan tekninen laatu sai myös kiitosta.

Pohdimme, miten kuvia voisi julkaista ja kommentoida -tämä foorumi on käytössä, mutta ehkä keksimme jotain uutta ja ihmeellistä!

Jatkuu ... seuraavassa postauksessa.

Uusi suunta

Blogin virallisena tarkkailijana on Riihikedon herttua Duke.

Edifioivan valokuvauksen bloggaukseni ovat jääneet aika vähiin. Kuvannut olen kuitenkin ahkerasti ja ilolla.

Nyt olen ajatellut antaa blogille uuden suunnan - teoreettisesta pohdinnasta enemmän kokemukselliseen, analysoivasta kertovaan ja rennonpaan otteeseen.

Valokuvauksessa vuorovaikutusparadigma on lyönyt itsensä läpi niin terapeuttisesti, pedagogisesti kuin myös dokumementaarisesti suuntautuneen kuvauksen piirissä.

Ole siis tervetullut kommentoimaan kirjoituksia. Avaan myös mahdollisuuden kirjoittaa tähän blogiin - pyydä minulta kirjoittajaoikeudet lähettämällä oma s-postiosoitteesi minulle osoitteeseen: pekka.kalli(at)gmail.com ja kerro lyhyesti kuka olet (jos emme tunne toisiamme ennestään).