Vapaan miehen trilogia

Olen jo aiemmin aavistanut, että Michael Freemanilla on kirjoituksissaan taustaa enemmän kuin monilla valokuva"oppaita" julkaisevilla. Nyt hänen trilogiansa valokuvauksesta on suomennettu. Ensimmäinen osa Valokuvaamisen taito opastaa alkuun, Parempia valokuvia ja viimeinen osa Miten valokuva toimii? syventää käsitystä valokuvasta. Kussakin teoksessa on 192 sivua, yhdessä ne muodostavat lähes 600-sivuisen kokonaisuuden, josta on iloa ja opastusta varsin hienosti.

Freeman on britti ja hänellä on oma, melko konstailematon, mutta ei kuitenkaan sivistymätön, suhde valokuvaamiseen ja valokuvaan - kuvan ottamiseen, tekemiseen ja tuottamiseen. Hän ei suhtaudu kritiikittömän ihailevasti amerikkalaiseen yhteiskuntaan ja valokuvaan, vaikka sen arvon tunnustaakin. Hän korostaa valokuvauksen historiallista jatkuvuutta, sen kaupallisia ja mediasidonnaisia riippuvuuksia, mutta näkee valokuvan humaanisen ja yhteiskuntakriittisen potentiaalin.

Ehkä suurin puute Freemanin tarkastelussa on, että hän sivuuttaa maininnalla muun kuin ammattimaisen valokuvauksen, vaikka suuntaakin kirjoituksensa selvästi valokuvauksen harrastajille, amatööreille.  Ammattikuvaajille, kuvajournalisteille ja taidekuvaajille Freeman on uskoakseni vähemmän kiinnostava, hän ei mene kovin syvälle ja hänen eetoksensa ei ole "tinkimättömän" kuvajournalistinen (kuten esim. PhotoRaw-lehden) ja samalla hän välttää "kohoamasta" taidekuvan tuottamiseen tarvittavaan filosofiseen tai kuraattoripuheeseen (vaikka sen tunnistaakin ja ottaa siihen kriittistä etäisyyttä).

Vampyyri ja etana

Valmistelen lyhyttä esitystä muistin ja tarinan välisestä suhteesta. Ideana on kytkeä episodisen muistin ja edifioivan tarinan/kuvan käsitteitä toisiinsa. Kuvat, erityisesti elämähistorialliset kuvat, ovat kuin episodimerkkejä tarinassa. 

Taikavuoreen kirjoitinkin lyhyesti Marja Saarenheimon Muistin vimma -teoksesta. Toinen kiinnostava tuttavuus on ollut Wim Wendersin pohdinnat kuvan ja tarinan suhteesta. 

Tarinan ja kuvan suhdetta tarkasteltaessa tuo tarina minun mieleeni vampyyrin, joka yrittää imeä kuvan kuiviin. Kuvat ovat hyvin haavoittuvia, ne muistuttavat hieman etanoita, jotka vetäytyvät kuoreensa heti, kun joku sipaisee niiden tuntosarvia. Kuvat eivät halua olla mitään työjuhtia: ne eivät halua kantaa tai kuljettaa mitään, oli sitten kysymys sanomasta tai merkityksestä, tavoitteesta tai moraalista. Tarinat pyrkivät kuitenkin juuri siihen. 

---

Tarinoissa on kuitenin myös jotain hyvin kiihottavaa; niillä on melkoinen voima ja merkitys ihmiselle. Ne tuntuvat antavan ihmiselle jotain sellaista, mitä he mielettömästi kaipaavat, jotain, joka on enemmän kuin hupia, jännitystä tai ajanvietettä. Ensisijaisesti kysymys on siitä, että tarinoissa luodaan yhteys. Tarinat antavat antavat ihmiselle tunteen, että asioissa on mieltä, että heitä ympäröivän uskomattoman ilmiöiden sekasorron taakse kätkeytyy järjestys. Tuota järjestystä ihmiset kaipaavat elämäänsä enemmän kuin mitään muuta. Sanoisimpa jopa, että järjestyksen tai tarinan idea on yhteydessä jumaluuden idean kanssa. Tarinat ovat jumalan korvike. Tai päinvastoin.

---

(Tarinat) ovat hyvin, hyvin tärkeitä henkiinjäämismuotoja. Keinotekoisella rakenteellaan ne auttavat ihmisiä voittamaan suuret pelkonsa: pelon, ettei jumalaa ole olemassa, ja että he itse ovat vain pieniä irrallisia osasia, joilla on kyky aistia ja tiedostaa, mutta jotka siitä huolimatta ovat hukassa heidän käsityskykynsä rajat ylittävässä maailmankaikkeudessa.

(Wenders 1989, 242)

Wenders, Wim, [e]motion pictures - Kuvien logikka. Like, Helsinki 1989. ISBN: 951-8929-17-3.

Wenders on sanonut myös, että jokainen kuva on elokuvan ensimmäinen kuva. Ehkä voisi ajatella, että kuva on osa (elo)kuvaa, ei välttämättä ensimmäinen tai viimeinen. Kuvat leikkaavat eri tavoin elämäntarinaan ja saavat sitä kautta merkityksen (eivät kiinteää, vaan tarinan kertojan muuttuessa ja tarinan jatkuessa, muuttuvan merkityksen).

Lasten valokuvailmaisu

Päivi Setälä kuuntelee vastaväittäjän huomautuksia.

Päivi Setälä väitteli reilu kuukausi sitten lasten valokuvailmaisusta. Työn otsikkona on Lapsi kuvan takana. Erityisiä piirteitä lasten valokuvailmaisussa. (Musta Taide, Helsinki 2012) Vastaväittäjänä oli dosentti Tutta Palin Turun yliopistosta ja kustoksena Merja Salo Aalto-yliopistosta.

Setälän työ perustuu pitkähköön tutkimusperiodiin ja pitkään kokemukseen lasten valokuvailmaisun parissa. Tutkimuksen kohteena on 6-7 -vuotiaiden lasten ympäristöaiheiset valokuvat, videotallenteet valokuvatyöpajoista ja lasten keskustelut kuvista ja tutkijan omat havainnoit toiminnan aikana.

Väitöstilaisuudessa pääpaino oli, kuten tapana on, tutkimuksen menetelmälliset kysymykset, se miten kattava aineisto on ja miten luotettavsti sen perusteella käytetyin menetelmin on saatu kiinnostavia tuloksia.

Setälän työ ei anna ehkä kovinkaan paljon teoreettisesti tai menetelmällisesti. Se mikä kuitenkin on käsittääkseni hyvinkin merkityksellistä on hänen pyrkimyksensä sanallistaa ja luoda käsitteistöä lasten ottamien valokuvien piirteiden kuvailuun. Nämä termit ja käsitteet soveltuvat hyvin kaikkiin valokuviin ja auttavat myös havinnollisuudessaan kuvaajia näkemään kuvansa valokuvina.

Setälän termejä ovat suttumat, sattumat ja sommittumat. Erityisiä sommittumia ovat  puuttuma, asettelu, ilamaantuma, taivaantuma ja vastarinta.

Setälä katsoo lasten ottamia kuvia asemoinnin, kuvakoon, kuvakulman, läsnä/poissaolon, rajauksen, huomiopisteen, tarkkuuden ja tunnistettavuuden, valon, värin ja konvention näkökulmasta, mutta merkittävää on, että hän kysyy sitä (lapsi)kuvaajien näkökulmasta, ei-normatiivisesti (paitsi tietysti siinä mielessä, että jo tämä kysyminen lähteet ovat "hyvän" valokuvan traditiossa).

Setälän väitöskirja on yksi naula siihen arkkuun, jossa valokuva nähdään joko "todellisuuden totuudellisena kuvajaisena" tai "tekijän luomuksena". Valokuva on teknis-kultturellinen ilmiö, joka ei alistu helposti todellisuudelle, tekijälle tai edes katsojalle. Vuorovaikutuksellisuus ja tarinallisuus avaavat kuvan. Joskus tarinan alkuna on vain pieni juttu, sana tai vihje.

Hienoa, että lapset ja valokuva saa Setälän työssä äänen myös akateemisessa tutkimuksessa!

Valokuvan transsendentaalisuudesta

Friedrich Schlegelin pyrkimys filosofian ja runouden yhdistämiseen romanttisessa kirjalliuudessa soveltuu myös valokuvan pohdintaan:

Schlegel kirjoittaa: On olemassa runoutta, jolle kaikki kaikessa on ideaalisen ja reaalisen suhde ja jota analogisesti filosofiselle kielenkäytölle pitäisi kutsua transsendentaalirunoudeksi. (...) Sellaista transsendentaalifilosofiaa, joka ei olisi kriittistä ja joka ei esittäisi myös tuottavaa tuotetun ohella ja joka ei transsendentaalisten ajatusten ohella sisältäisi myös transsendentaalisen ajattelun luonnetta, ei pidettäisi arvossa.  (lainaus  Saarinen, Taiteen Elämä ja Kuolema, Kuvataideakatemia, Helsinki 2011, 51 ).

Muutettavat muuttaen voidaan ajatella, että valokuva on aina tuotettu ja siinä vuoidaan nähdä myös sen tuotannon ehdot, kriittisessä "luennassa".  Valokuvassa on itsessään sekä reflektion, että sen peittämisen  elementit. Valokuvan realistisuus (fotorealismi) peittää valokuvan illusorisen luonteen. Valokuvaan on myös hauska soveltaa Schlegelin ajatusta runouden suhdetta vuorokauden valorytmiin:

Nukkuminen ja uneksiminen ovat vajoamista takaisin maan syliin. Ajattelu on valon, ilman, keskipäivän tuotetta. Kaikki runous on siis aamunkoittoa ja iltaruskoa.  (Mt., 62)

ja

Romanttisinta on maan pinta. (Mt.,61)

Valokuvausoppaiden yleinen ohje valokuvaajille on: kuvaa aamulla ja illalla, nuku keskipäivän kovan valon aikaan. Tästäkö johtuu, että valokuvasta on niin vähän ajatelteltua kirjoitusta :-)?

Schlegelin viittaus maan pintaa tuo myös välittömästi Heideggerin maan-taivaan vastakkaisuuden ja vuorottelun näköpiiriin.

Vastakohtaisuus siinä, mieten valokuvassa näkyy sen tuottamisen ehdot (joko itsesssän tai kuvaa kontekstualisoivana tekstinä), heijastaa myös hyvin käsitystä valokuvasta toden ja illuusion rajana.

Kuvan illuusion destruktointi tai rekontruointi antaa runsaasti tilaa valokuvan dekonstruktiiviselle tutkimukselle vaikkapa diskurssianalyysin keinoin.

Garage

garage, a photo by kallipho on Flickr.

Jalo Porkkalan " Köyhä dagerrotyyppi- vaihtoehtoisia valokuvamenetelmiä" -kirja innoittaa myös Snapseed ja muihin retrokokeiluihin - toistaiseksi vielä ruudulla, mutta kyllä vedostaminenkin kiinnostaa.

Sally Mann

Veronikan kuolinnaamio, maalaus (Francisco de Zurbarán)

Tukholman Fotografiska´ssa on Sally Mannin näyttelly A Matter of Time. Näyttelyssä on töitä pitkältä ajalta ja monesta teemasta tai yhdestä teemasta, jos niin haluaa nähdä: ajallisuudesta. Olen aiemmin nähnyt Mannin töitä Helsingissä ja katsonut melko huolellisesti hänestä tehdyn dokumentin What Remains.


Kuuluisuuteen Mann kohosi viimeistään omia lapsia kuvaavalla sarjallaan Immediate Family (1992). Mannin kuvat herättivät ja herättävät yhä keskustelua alastomuudesta ja lapsista sekä näiden yhdistelmästä. Mannin kuvissa lapset poseeraavat kameralle usein aikuismaisesti ja asettuvat siten sekä kuvallisesti että asetelmallisesti aikuisuuden rajalle. Mann on halunnut omien sanojensa mukaan tuoda keskusteluun kiellettyjä asioita. Vaikuttavimmillaan Mann on What Remains -kuvissaan - kuvissa kuolleista ruumiista jotka ovat jo hajoamistilassa. Näillä kuvilla Mann on halunnut tuoda kuoleman teeman esille ja edistää sitä, että siitä puhuttaisiin luontevasti.

Uusimissa kuvissaan hän on kuvannut nyt jo aikuisiksi kasvaneita lapsiaan, itseään ja miestään kuvissa, jotka muistuttavat kuolinnaamioita. Näin hän on oivalla tavalla ilmaisut sen, että emme ole ihmisinä vain kuolevia, vaan kuolemme päivittäin, emme saa mukaamme muuta kuin muistot (ja valokuvat) menneisyydestämme. Tämän päivän näkökulmasta eilinen on jo kuollutta.


Mann ottaa kuvansa vanhalla isonkoon kameralla, vedostaa ne itse hitaasti. Kaikessa on käsityön leima. Hienoja kuvia. Ne elävät yhdessä tekijänsä tarinassa, joka myös tuodaan hyvin näyttelyssä esille.

Pelit ja leikit

Pelit ja leikit ovat pinnalla. Jarmo Mäkilän näyttely (ja kirja) Poikien leikit (Boys´ Games, 2012), Ulla Jokisalon Leikin varjo  (Guises of Play, 2011) ja  niin&näin 2/2012 teema Pelit&Leikit kysyttää: miten leikki ja peli eroavat toisistaan, ovatko poikien ja tyttöjen leikit ja pelit erilaisia (ovatko olleet, ovatko yhä). Miksi leikki ja peli mielletään useimmiten hauskaksi, hyödyttömäksi ja viihdyttäväksi, muta jos koko elämää kutsutaan vain leikiksi tai peliksi, toteamus on traagisesesta kyynissestä nihilismistä?

Tukholman Fotografiskan kesän 2012 neljässä näyttelyssä ainakin kahdessa olaan tosissaan: Sally Mann haluaa kuvillaan nostaa esiin ajallisuuden eri muodot (valokuvassa ja elämässä) ja erityisesti kuoleman, Strindberg viime vuosisadan omakuvissaan ei näytä kovastikaan leikkivän omalla kuvallaan, vaan ottavan sen melko vakavasti, Olympialaisten kuvakoosteessa (ePic Momements) taas urheilijat joko pelaavat pelejä tai kamppailevat keskenään hyvinkin tosisaaan, mutta kuitenkin kyseessä on peli tai leikki, jolla on eri säännöt kuin elämässä olympialaisten ulkopuolella. Julietta Hettan, nuoremman polven valokuvaajan kuvissa sen sijaan leikitään muotikuvan (pinnallisuuden) ja klassisen taiteen (syvällisyyden) välillä. Paatos ei ole kadonnut, mutta ironia ja leikillisyys ovat ajallemme kyllä tyypillisiä.

Brechtin sanoissa taitaa olla viisautta:


Jos olisimme ikuiset
niin kaikki muuttuisi
koska olemme ajalliset
jää paljon ennalleen.

Paradigmaattisia vaihdoksia

Vasta lukiessani Jan-Erik Lundströmin tekstiä Valokuvallinen tieto (teoksessa Jan-Erik Lundström: Valokuvauksellisia todellisuuksia, Like, Helsinki 2012) oivalsin, miksi Barthesin Valoisan huoneen tulkinta ja kriittinen luenta on niin vaativaa. Barthes katsoo valokuvaa radikaalisti eksistentiaalisesta näkökulmasta ja näin sellaiset käsittelleeset välineet kuten spectrum  ja punctum, esimerkiksi, eivät avaudu ontologisen, epistemologisen tai esteettisen objektivoinnin kautta. Valokuva on aina suhteessa katsojaan ja katsoja on faktisuudessaan ja situaatiossaan aina originaali, uniikki yksilö. Valoisan huoneen tulkinta on "minä eksistoivan ihmisen mallina" -tulkintaa, fenomenologista analyysia tai luentaa, jossa tulkintahorisontti määritelee näkymän.

Lundström tiivistää Eduardo Caldevaan ja Julia Kristevaan viitaten:  Valokuva ... tekee meidät psykoanalyysin tapaan tietoisiksi ihmisolennon pirstaleisuudesta ja moninaisuudesta, paljastaa meille järjen ja tiedostamattoman välillä aina ja väistämättä vallitsevan särön ja saa meidät tajuamaan, että viimekädessä olemme aina "muukalaisia itsellemme". (mt., 16-17)

Lundström tekee myös saman ajallisen käännöksen, jota pyrin omassa työssäni korostamaan: valokuva ei (enää) viittaa vain menneeseen, vaan se kurottuu kohti tulevaisuutta. Tätä ei tule nähdä vain syy-seuraus -logiikan (ajallisena) kääntämisenä finalistiseen selitykseen ("kuolema lopullisena tulevaisuutena") vaan myös arkisemmin narraation vaatimuksena kertoa tarinalle jatkoa ja mahdollisesti myös lopun.

Edifying Photography and Hermeneutics of Narratives

Helsinki Photomedia researsch -konferensissa maaliskuussa 2012 pidin esityksen edifioivasta valokuvasta ja tarinallisuudesta. Se on nyt luettavissa ja kommentoitavissa edellä olevasta linkistä. Mahdollisesti muokaan se myöhemmin artikkeliksi, joten kaikki, aivan kaikki, kommentit ovat tervetulleita.

Martin Parr (s.1952)

Martin Parr kirjoittaa blogissaan valokuvauksellisista kliseistä "opettavaisella" tavalla. Juha Suonpää on kirjoittanut omissa teoksissaan myös hyvin opettavaisesti valokuvauksesta (luonto-, turisti- ja taidekuvasta), niistä oppii ehkä valokuvauksesta paljon enemmän kuin monista alan oppaista.

Parriin olen törmännyt muutoinkin nyt useasti. En aiemmin ollut tiennytkään, että hän on ollut niin merkittävässä asemassa Magnum -kuvatoimiston historiassa. Ja ainakin tällä hetkellä Magnumin etusivulla pyörii kooste Parrin kuvista (Winter Sports in Minnesota). Gerry  Badger kirjoittaa Parrista ja myös Magnumista teoksessaan The Pleasures of Good Photography varsin Parr-myönteisesti (teksti on luettavissa myös Parrin kotisivuilta) ja se esitettiin myös BBC:n mainiossa Genius of Photography -tv-dokumentissa, osassa 5/6 tai 6/6 muistaakseni.

Parrilla on nyt näyttely Helsingissä, kuvia suomalaisista.

Pariisin kuvia

Maison Europèenne de la Photographie (5/7 rue de Fourcy, Paris) esittelee 25.3.2012 saakka viisi näyttelyä. Esillä on kokoelma brasilialaisia valokuvia modernismista nykypäivään, egyptiläinen Youssef Nabil, ranskalainen Dominique Issermann,  ranskalainen William Ropp ja saksalainen Götz Göppert.

Göppertillä on neljä kuvaa, neljä vuodenaikaa, Pariisissa yöllä eri aikoina kuvattuina. Katsottuina kuvat eivät tehneet erityistä vaikutusta, mutta olivat kyllä tyylillisesti ehyitä toteutuksia.

Toisin on egyptiläisen Nabilin työt. Aluksi vaikutti, kuin olisi tekemisissä raskaasti photoshopattujen henkilökuvien kanssa, mutta näyttelyluettelo kertoikin kyseessä olevan käsinväritetyt mustavalkokuvat. Tavoitteena Nabililla on luoda egyptiläisten filmiklassikoiden glamour-tyyli. Sen hän hienosti tavoittaakin, oli kyseessä maailmantähdet tai rannan kalastaja. Myös ajankohtaiseen sukupuoliseen suuntautumiseen liittyviä kantaaottavia kuvia Nabilin töistä löytää.

Issermanin nude-kuvat ovat ensinäkemältä yksittäisinä kuvina melko vaatimattomia. Kaunis naismalli poseeraa klasississa asennoissa veden ja kiven ääressä, kylpylämiljöössä. Kiinnostavuutta lisää huomio kuvien sarjallisuudesta: kuvat on otettu kolmen päivän aikana samasta mallista samassa miljöössä.
Lisää huomioarvoa on haettu (?) mallin tunnettuudella: kohteena on Laetitia Casta, maailmankuulu korsikalainen tähtimannekiini, ympäristönä huippuarkkitehti(sic!) Peter Zumthorin piirtämä Thermal spa Vals Sveitsissä. Kuvat ovat mustesuihkuvedoksina ilman kehyksiä tai lasitusta. Näitä kuivia voi lastata merkityksillä kuinka haluaa - aina Peter Zumthorin Heidegger-vaikutteisiin saakka. Modernia tekniikkaa kuvastaa myös netistä löytyvä valokuvaajan omalla älypuhelimella kuvattu video näyttelystä . Videossa kuvaaja myös kertoo, että kuvat on otettu luonnonvalossa eli on pyritty luonnollisuuteen ehkä taustalla on ajatus siitä, että ihminen asuu poeettisesti maailmassa?

Roppin henkilökuvat/luontokuvat ovat epäilemättä mestarillisia. Ne jatkavat klassisen maalauksen perinnettä hienosti ja vangitsevat niin kuvattavan kuin katsojankin katseen hienosti. Mustavalkotyöt ja värityöt ovat yhtä hallittuja ja teatterimaisesti ohjattuja.

Brasilialaisten valokuvissa kaksinaisuus modernin ja nykyisen välillä näkyy hyvin. Joitakin yksittäisiä helmiä löytyy, vaikka suuri osa on töitä, joita tuntuu olevan kovin plajon maasta ja maanosasta riippumatta. Myös hienoja kokeiluja löytyy, esimerkiksi heijastavaan sylinteriin istutettu valokuvainstallaatio (?).

Museon alakerrassa saattoi myös kokea muutaman Henri Cartier-Bressonin työn.

Kuin tilauksesta matkaani varten Marja-Liisa Kinturi esitteli museon kokoelmia Kamera-lehden numeroissa 1 ja 2/2012.

---


Hotel de Villessä puolestaan on esillä Robert Doisneaun (1912-1994) Les Halles´ista ottamia kuvia. Hienoja kuvia niin dokumentaarisessa kuin valokuvauksellisessakin mielessä. Osa pienehköjä vedoksia, mukana myös hieno kollaasi - yleiskuva Les Halles ja siihen upotettuna lähikuvia torin tapahtumista ja ihmisistä.

Les Hallesin alueella on rakennettu ja purettu 1100-luvulta saakka. Nyt paikalla on valtaisa työmaa, maanpäälliset rakennukset nousevat paikalle lähivuosina.

Valokuvan tapahtuma

Muutama vuosi sitten aloitin Harri Laakson väitöskirjan Valokuvan tapahtuma (Tutkijaliitto, Helsinki 2003) lukemisen. Tapasin tekijän ja kerroin tästä. Laakso hymähti ja kommentoi, että vieläkö sitä joku lukee. Pari vuotta myöhemmin, kerroin edelleen lukevani teosta. Tuolloin Laakso sanoi, että kertoisin hänellekin, mitä siinä sanotaan :-).

Nyt olen kirjan lukenut, mutta mitä siinä sanotaan, siitä en oikein tiedä osaanko kertoa. Kirja on erittäin kiinnostava, mukaansatempaavakin - huolimatta pitkähköstä lukukokemuksestani - mutta samalla sen motto "Etsimättä paikkaa, etsimättä kaavaa." (Maurice Blanchot) on osuva. Laakso ei löydä oikein valokuvalle paikkaa eikä kaavaa, mutta toisaalta ei hän ole sitä etsimässäkään. Teksti on runsasta ja rönsyilevää. Paikoin kirjallisestikin oivaltavaa. Laakson lähteet (!) ovat usein runollisia kirjoittajia ja ranskalaiseen tyyliin kaunopuheisia. Laakson teksti on hybridistä (ks. 70-72), siinä yhdistyy tieteellinen, filosofinen ja runollinen siivilöityneenä henkilökohtaisen valokuvauksellisen kokemisen ja tulkinnan puristuksessa. Sekasikiö -termillä on epäesteettinen konnotaatio, mutta voisiko hybridistä  avata monirotuisuuden tai kulttuurisesti rikkaan käsitteellä?

Hienosti Laakso myös päätelmissään (413) tiivistää: Vaikka valokuvalla ei voi olla varsinaista olemusta, valokuva ehdottomasti kuitenkin on. Vaikka valokuva ei ole jotain, se ei kuitenkaan ole ei mitään. Tässä Laakso onnistuu viittamaan niin Janne Seppäseen (Valokuvaa ei ole) kuin Wittgensteiniin ja Derridaan. Ilmaisu tuo auttamatta mieleen myös Hegelin olemisen ja ei-olemisen dialektiikan (joka filmin kaudella monelle oli silmin nähtävä ihme, kemiallisesta luonteestaan huolimmatta, kun valkoiselle valokuvapaperille emanoitui mustavalkoinen kuva). Myös tarinallisuuden suuntaan Laakso tapahtumaluonteisuudella valokuvaa vie, vaikka narratiivisuus -diskurssi ei teoksessa varsinaisesti nykymuodoissaan ole vahvasti esillä.

Vaikka en siis kykene oikein sanomaan, mikä Laakson tekstissä viehättää, niin jokin siinä on. Kuvana se voisi olla liian runsas ja kompleksinen, jotta siihen voisi syntyä kovin intensiivinen suhde. Mutta tarinatelttana se on mainio - paikoin tarina saattaa jopa pitkästyttää (kuten minua kuolinnaamioiden ja valokuvan suhteiden pohdinta), mutta toisaalta kirjaaa voi lukea myös virikekirjana pohdinnoille (jos vain löytää narun pään josta kukin juttu alkaa). Epäajanmukaisia pohdintoja joka tapauksessa - tuolloin jo hyvin ajassa, mutta nyt edelleen aivan luettavaa tekstiä.