Paradigmaattisia vaihdoksia

Vasta lukiessani Jan-Erik Lundströmin tekstiä Valokuvallinen tieto (teoksessa Jan-Erik Lundström: Valokuvauksellisia todellisuuksia, Like, Helsinki 2012) oivalsin, miksi Barthesin Valoisan huoneen tulkinta ja kriittinen luenta on niin vaativaa. Barthes katsoo valokuvaa radikaalisti eksistentiaalisesta näkökulmasta ja näin sellaiset käsittelleeset välineet kuten spectrum  ja punctum, esimerkiksi, eivät avaudu ontologisen, epistemologisen tai esteettisen objektivoinnin kautta. Valokuva on aina suhteessa katsojaan ja katsoja on faktisuudessaan ja situaatiossaan aina originaali, uniikki yksilö. Valoisan huoneen tulkinta on "minä eksistoivan ihmisen mallina" -tulkintaa, fenomenologista analyysia tai luentaa, jossa tulkintahorisontti määritelee näkymän.

Lundström tiivistää Eduardo Caldevaan ja Julia Kristevaan viitaten:  Valokuva ... tekee meidät psykoanalyysin tapaan tietoisiksi ihmisolennon pirstaleisuudesta ja moninaisuudesta, paljastaa meille järjen ja tiedostamattoman välillä aina ja väistämättä vallitsevan särön ja saa meidät tajuamaan, että viimekädessä olemme aina "muukalaisia itsellemme". (mt., 16-17)

Lundström tekee myös saman ajallisen käännöksen, jota pyrin omassa työssäni korostamaan: valokuva ei (enää) viittaa vain menneeseen, vaan se kurottuu kohti tulevaisuutta. Tätä ei tule nähdä vain syy-seuraus -logiikan (ajallisena) kääntämisenä finalistiseen selitykseen ("kuolema lopullisena tulevaisuutena") vaan myös arkisemmin narraation vaatimuksena kertoa tarinalle jatkoa ja mahdollisesti myös lopun.