Dark Zone - Hämärä alue

Yksinäinen luonnossa.

Hannes Heikuran Dark Zone liikkuu hämärän rajamailla. Kuvat eivät kuitenkaan ole  keskiharmaan lähellä, vaan jyrkkärajaista valoa ja varjoa, histogrammin ääret ovat käytössä tehokkaasti.

Heikura oli kyllästynyt tilauskuvaamiseen ja halusi tehdä jotain omaa, suunnata kameransa lähelle, kotoisaan. Ja mitä Heikuran katse löysi: Kaupungin valheellisen kotoisuuden takaa löytyi kuitenkin yksinäisyyttä. (Korostus P.K.)

 Minkälainen on Heikuran katse? Se ei ole hämärä, vaan mustavalkoinen (vaikka nämä valokuvat ovatkin teknisesti ottaen harmaasävykuvia). Kotoisuus on valhetta, totuus on yksinäisyyttä ja melankoliaa. Heikuran kamera tallentaa yksinäisiä ihmisiä kaupungin yössä tai aamussa, päivälläkin usein silhuetteina, yhdessäkin yksinäisinä. Miksi näin? Heikura painaa laukaisinta, ei sattumalta, vaan sinä ratkaisevana hetkenä, jolloin ihmisen yksinäisyys näyttäytyy yksinäiselle Heikuralle. Lehtikuvaajanakin hän halusi katsoa ihmisiä suhteellisen kaukaa, (tele)objektiivin takaa ja karkoittaa työtoverinsakin (toimittajan) jonnekin kauemmas. Myös Heikuran tyylipiirteeksi muodostunut kuvien tummennus reunoiltaan eristää kuvattavan ympäristöstään. Yksin oot sinä, Heikura, yksin kuvattaviesi kanssa.

Heikura katsoo siis maailmaa yksin ja näkee kuvansa. Hienoja kuvia kuitenkin, kuvia joita yksi Hannes Heikura yksin on voinut ottaa. Heikura on oiva esimerkki katseen ja kuvan vallasta katsojaan. Kotoisa osoittautuu kammottavaksi, tuttu ja turvallinen vieraaksi ja pelottavaksi. (Muualla, kaukana meistä, kavala maailma on jo pitkään, ehkä aina, ollut sodan, terrorismin, nälänhädän ja muiden kauheuksien paikka). Kotoisten (Helsingin) katujen väkivalta ei ole näkyvää, valo leikkaa ihmisen yksinäiseen kiilaansa syvien varjojen välistä. Hetkessä hahmo palaa jälleen varjojen valtakuntaan. Sieltä ei häntä voi pelastaa suurinkaan ISO-arvo, hitainkaan suljin tai suurinkaan kameran suljinaukko. Verho on sulkeutunut. Lohdutukseksi jäi vedostettu kuva.

Sankarillisen ratsastajan seikkailuja on aina kiinnostava seurata, kun tarina on kerrottu hyvin ja hienoin  kuvin - olipa kyseessä vaikkapa Clint Eastwoodin lännenmies tai likainen Harry. Hienoa on myös kun huomaa, kuten Eastwoodin tapauksessa, pyrkimyksen monisävyiseen ilmaisuun tuotannon edetessä. Heikura on ollut taitava journalistisissa värikuvissaan, hieno näkijä. Hän on taitava mustavalkokuvissaan. Eikö hänestä siis pitäisi ajatella, että hän on lupaavan uran alussa, vielä aivan alussa tarinassa jolle ei näy aivan vielä loppua.

Jään siis odottamaan, kiitollisena tähänastisesta, sävyjä, vivahteita.

JK 18.8.2011

Taneli Eskola kirjoittaa Kamera 8/2011 -lehdessä Heikuran Dark Zone -kirjasta. Kirja ei jätä Eskolaa kylmäksi. Hän vertaa Heikuraa Matti Saanion, Eugene Smithin ja Ben Kailan kuviin. Eskolan mukaan: Merkillepantavaa on, että oma itse ei löytynyt teknisestä täydellisyydestä vaan elämän rosoista ja vastakohdista. Tämä jos mikä on valokuvauksen perusasiaa.  Voihan tuon yksilön näkökulmasta tarkasteltuna nähdä näinkin, mutta entä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tai kulttuurisen kompetenssin.? Loppupäätelmänä Eskola toteaa: Teknillinen täydellisyys on niin kuin väri. Jos taide tarjoaa substanssia, elämän väriskaalaa ja sävyjä, ilmaisu ei teknistä täydellisyyttä kaipaa.

JK 14.9.2011

PhotoRaw-lehdessä #15/2011 Hanna Weselius viitannee samaan, mitä yritin yllä sanoa. Weselius ylistää Heikuraa ( hallitsee mustavalokokuvauksen uskomattomalla tavalla, kirja on perinteisen katuvalokuvauksen helmi), mutta päättää lyhyen kirjoituksensa: Yksinäisyys, epäilemättä. Kuules Hannes, sinulla on se näkemys, mutta saanko sanoa yhden sanan vielä. Ihme.