Valokuvat eivät kerro tarinaa, ne ovat osa sitä. Tarinan alku ja loppu ovat muualla, katsojassa tai, erikoistapauksena, kuvaajassa. Valokuvaan voidaan soveltaa kertomuksen analyysia, mutta kuin arkelogisena tutkimuksena. Yritä nähdä valokuva indikaationa olemassaolevasta kulttuurista, yritä rekonstruoidan palasesta tai palasista kertomus. Paul Ricoerin tulkinnan teoria voi olla tässä apuna. Ricoeurin mukaan kertomus käsittelee aina diskordanssia, ristiriitaa, epäsointua, säröä. Matti Hyvärinen on kuvaillut ajatusta:
Ristiriita vallitsee jo ajallisesti: kertomus tavoittelee nykyhetkessä jotain menneessä olevaa, aavistellen samalla tulevaa. Kertomus yrittää vangita ja palauttaa läsnä olevaksi sellaista, mitä ei enää ole olemassa. Kertomus voi sisältää konflikteja, vastakkain toimivia ihmisiä, sattumia, monta asiaa tapahtumassa yhtä aikaa. Koskaan ei siis ole meneillään pelkkä tapahtumien sekvenssi, peräkkäisyys, vaan todellakin suuri epäsointu, diskordanssi. Kertoja voi olla epävarma siitä, mitä tapahtui, tai siitä, miksi haluaa kertoa. Kertomuksen erityinen potentiaali on siis siinä, että se mahdollistaa tällaisen ristiriitaisen, epäsointuisen maailman esittämisen ja käsittelyn.
Mikä muuttuu, jos kirjoitamme kertomuksen tilalle valokuva?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti